Virkkauksia

 Kun iski itseen pieni piru ja alkoi väkertämään kaikenlaista turhuutta muiden riesaksi. Siitä on tämä kirjoitus koottu. Kokonaisuudessaan.

Netissä tulee vastaan jos ja vaikka mitä kivaa, mitä olisi mukava virkkailla. Pienellä omalla tvistillä niitä sitten tulee tehtyä muiden riemuksi. Kaikkia ei ikävä kyllä (teille siis ikävä) tule kuvattua, mutta kaikkein turhimmat kyllä! 

Osahan näistä kauneuksista meni lahjaksi, osan tein muuten vain ja osa taitaa vieläkin lusmuta vaatehuoneen perällä. Ilkeää. Mutta ehkä ne sieltä löytävät vielä, vaikkapa juuri sinun kaappiisii pölyttymään.

Ihastuin nuihin pitsikämmekkäisiin ihan todenteolla ja niitä saikin tänä vuonna lahjaksi useat immeiset ja sen tapaiset. Nopeita tehdä, ainakin omaan silmiin kauniita ja kivan tuntuisia kädessä. Toki jälkimmäiseen vaikuttaa lankavalinta, mutta pääasiallisesti kyllä on kivat! Niitä pitäisi vielä pyynnöstä (uskomatonta!) parit tehdä, jotta kaikki halukkaat olisivat tyytyväisiä.

Työpaikalla yksi yö oli mahottoman tylsä. Siis mahottoman tylsä. Onneksi nyt jotain langantynkiä oli mukana, internet käytössä ja mielikuvitus nollissa yövuoron pahimpinia tunteina niin syntyivät nämä kaunokaiset. Siellä ne tänäkin päivänä ilahduttavat hymyillä viestitaulussa katselijoita. Että kyllä kelpaa toimistossa istua ja ihailla kädenjälkiäni niin! Hahmottelin paljon lisääkin, mutta aika ja sen vähyys ovat haitanneet huomattavasti virkkaustani töissä.

Samalla tuli tehtyä työkaverin pyynnöstä tällainen pikainen kännykkäpussi. Se oli itseasiassa niin nopea, helppo ja kiva tehdä, että tarkoitus oli näitä joululahjaksikin tunkea toisten syliin, mutta enpä sitten muistanut ollenkaan tätäkään. Näihin kun saisi josvaikkamitä kuvioita ja värejä ja muotoja tehdä.

Parasta tässä ideassa varmasti onkin se, että akku ei tyhjene niin nopeasti pakkasella kun känny pysyy lämpimänä, ja helpon lukitusmekanismin johdosta, känny on myös nopea ottaa esiin. Pienimuotoinen markkinointipuhe tähän väliin. Itselleni kyllä ehdottomasti aion tehdä tällaisen kun tästä joulukaamoksesta irti pääsen!

Koreistahan suku tykkää vai miten se menikään niin! Niitä tulikin sitten tehtyä erilaisia, laskinko, että kaikenkaikkiaan tein 14 koria. Tämmöisiä matalia leipäkoreja, vähän syvempiä ns. patonkikoreja sekä pieniä kannellisia koreja.
Itse ihastuin eniten nuihin mataliin leipäkoreihin. Menee ehdottomasti listalle, mitä aiot itsellesi virkata. Patonkikorit ovat olleet näppäriä mm. kaukosäätimille, harjoille yms. Niitä mulla on enemmän kuin tarpeeksi jo itselläni. 
Voi kun olisin aikaisemmin tajunnut, en olisi "tuhlannut" lankoja niihin, vaan olisin ihan itselleni yhden tuollaisen matalan.. Ehkäpä pitää purkamaan alkaa! NOT. Mutta on ne käteviä, nyt kun opin vielä niksin, jolla myös päällimmäisen kerroksen saa tasaiseksi.

Sitten mä löysin netistä myös ikkunanhuurtumisestäjä -ohjeen. Ahhahhaa! Ja löysin siihen ihan tylyjä ohjeita, sellaisia hernepussukkamallisia vain. Eihän se nyt mun pirtaani käynyt vaan piti tehdä niistäkin "omannäköisiä". Eli väsäin sitten tuollaisen pusan, hatun ja juuttisäkkejä. 

Toi hattu on ehkä mun mielestä kaikkein kaunein. Ja kivoin. Vaikka parhaimman vastaanoton sain pusasta sekä juuttisäkistä. Juuttisäkki oli kaikkein kivoin tehdä, ehdottomasti. Eihän ne nyt täydellisiä ole, mutta mun silmiin söpöjä ja kivoja. Korkeutta niillä on 5 cm kaikilla.

Huurtumisenestoainehan on ihan tuttavallisesti kissanhiekkaa, kristallisemmoista. En tiedä toimiiko aikuisen oikeasti, mutta netissä väittävät näin oikeasti käyneen. Nykyään kuitenkin kaikenmaailman lämpösysteemejä ja muita, niin takuuseen ei voi mennä. Lahjana ainakin kiva.

Vähän samaan kategoriaan menevät ihan tämän kirjoituksen ensimmäisissä kuvissa olevat virkatut puhdistuslaput. Paitsi, että ne tiedän itse omakohtaisella kokemuksella toimivan. Hyvin. Ärsyttävä niitä on pestä, mutta levittyy rasvat ja meikkivoiteet todella hyvin.

Tiskiräteistä mulla ei vielä omakohtaista kokemusta ole, mutta seuraavat teen itselleni. Yllä olevassa kuvassa on osa lahjaksi menneistä, eri tekniikoilla ja malleilla. Tiedä sitten. Huhupuheet kyllä kertovat, että toimisivat erittäin hyvin ja mitä useammin pesee, sen paremmiksi tulevat.

Tarpeeseen menivät myös sipulipussi sekä suodatinpusseille tarkoitettu pussukka. Jälkimmäinen hassusti vääntyi kuprulle silityksessä, saapi nähä oikoneeko käytössä ja kulutuksessa. Toivon mukaan. Koska omaan silmään oli sen verta nätti, että saattaisin hieman muokattuna itsellenikin moisen tehdä.

Yksi ehdoton suosikkilahja, jonka virkkasin oli tämä yberpehmeä viltti. Ihan valmiiksi sitä en lahjapussiin saanut, mutta lupasin jatkaa sen loppuun myöhemmin. Pituudesta jäi noin 20 - 30 cm vajaaksi.

Työ oli nopeaa tehdä ja kun ei oikeastaan ollut mitään valmista mallia, fiilispohjalla vain värejä sinne tänne lisäsin harmaaseen pohjaan, sujahti rivit kuin unessa. Pimtakin omaan silmään kivalta näytti, hyvällä suomenkielen lausentamisella sanoo hän. Useimmitenhan sitä sanotaan, jotta yksinkertainen on kaunista, ja tässä työssä sen nimenomaan voi sanoa toteenkäydyksi.

Ainoa mikä oli inhottavaa, oli tietenkin lankojen päättely, sotkeutuminen ja solmuuntuminen. Ihan hämmästellä täytyy vieläkin, miten noin isotöisen kädenjälki onkin noin tasaista. värisävytkin osuivat yksyhteen, mikään ei pahasti osu silmiin, vaikka arkailin tuota valkoista. Se on sellainen tehosteväri, nih.

Lopussa sitten veitikkaiset kissapatalaput toivottavat iloisia vuoden viimeisiä päiviä virnuillen. Nämä menivät jo marraskuussa synttärilahjana, mutta saavat hymyn huulille aina ja uudestaan. Kurnau!

Ollos lahjottu.. Minä

Oon ollut ihan superkiltti. Kiltteyden perikuva. Paras kiltti. Mahtavan kiltti. Koska sain hirmu kasan lahjoja, oikeasti. Kyllä tontut tietävät minkä ikkunan takana kannattaa vaklata. Tai ei tarvitsisi, koska mähän olen niin kiltti!

Sain piiitkän patalapun, pipon, lankaa, kynsileikkurisarjan, vihreitä kuulia, naaam! Alaikäisen tekemää rocky roadia, Wiener nougattia (yber NAM!) sekä näitä mitä on kuvissa. Ja ainoa mitä toivoin oli vihreät kuulat. Ja hyvää jouluruokaa. Paljon. Sain kaiken ellen enemmänkin maailman parhaan seuran kera jouluna.

Yksi hymyn huulille kirvoittavista lahjoista oli ehdottomasti Poltergeist -dvd, Arvatkaappa kuka on sitä etsinyt pitkin ja poikin mäennyppylöitä. Enkä ikinä sano ei Kingin kirjallisuudelle. Kyllä joku tietää vaan ei kerro, grau. Kehräys.

Toinen aivan maailman paras lahja oli alaikäisen itse tekemät suklaat sekä tonttu! Aivan ihana, ihan itse mullen teki! Voiko sydän sulaa johonkin noin täydelliseen! Kyllä tipassa oli pitelemässä. Niin ja sainhan mä kännykänkin, sellaisen missä on näyttö ehjä. Ja toimii. Voih. Mun sanat vaan ei riitä kertomaan näistä.

Tottahan sitten oli se pakollinen alkoholipläjäys tämmöiselle kaappijuopolle. Tai kaappiin viinaa haalivalle antijuopolle. Ainahan mä töissä olen, ja opiskelen. Tai virkkaan. Ei mulla ole aikaa juopotella! Mut saa sitä mun kaappiin ostaa. *Grin* Sitten eläkepäivillä alan tyhjentämään ja päästämään mopon irti.

Sain myös tämmöisen keraamisen puukkosarjan. Se on näppärä, pieni ja käteen sopiva -setti. Koska tunnetustihan mä kokkaan kotosalla ihan hirmuisesti niin tämä tuli tarpeeseen. Eihän sitä tedä! Saatan mä vielä joskus kokota! Nii. Ei pidä heti alkaa älämölöä pitämään jos ei hetikaikkinyt tapahdu.

Kiitollisuuden määrän ja kiittämisen lopetan tähän karkkikulhoon, joka kuvastaa jouluähkyäni aikalailla. Ikinä koskaan en olisi voinut toivoa tällaisia lahjoja! En ikinä! Voi teitä pikkuisia. Rakkaita.

 KIITOS!

Joulukin meni

Herran jestas sentään miten on olevinaan kiirettä ja vilskettä kun ei ehdi edes kirjoittamaan, mukamas.. Anteeksi, te kaksi lukijaani, mutta nyt vain on yksinkertaisesti ollut .. Hmm .. Kaikenlaista.

Ja koska tämä on täysin oma syyni, ettei blogia ole päivitetty, saatte heti kärkeen iloisen viekkaan tiiserin. Kinkuista. Lautasella! Tadaa! Olkaa hyvä! Vuosien takaiset riemun kiljahdukset täyttävät pienen mieleni kun katselenkin näitä kuvia.
Siis ihan parastahan joulussa on ruoka. Kinkku, eritoten perunalaatikko ja pienenä satsina graavilohi. Huuhdellaan piimällä alas. Näillä eväillä sitä voin elää vaikka koko joulukuun.

Tottahan nyt joulupöytään täytyy kasata kaikenlaista muutakin. Tänä jouluna pöytään eksyi kaksi uutta tuttavuutta; tervalohimousse sekä bataattilaatikko. Kummallekaan en aio vastaisuudessa sanoa ei.

Iloinen yllätys oli nimenomaan tervalohimousse, maultaan. Kaupassa kun hätäinen ei ymmärrä lukea niitä tekstejä paketissa, sattuu kaikenlaisia törmäyksiä. Edellinen täysin turha lause, mutta kuvastaa kaaosmaista otetta tämän hetkisessä elämässä.

Sitten ei kun toivottelemaan iloisia välipäiviä, haaveilemaan kinkusta, jota taas tekisi mieli ja odottelemaan lunta tännekin päin.

Nopea suu, hidas reagointi

Olen tässä viime aikoina joutunut hassun haastaviin tilanteisiin kun syystä tai toisesta, en ole osannut pitää suutani kiinni. Niin. Sanat ovat vain pursunneet suustani ajattelematta, voitteko kuvitella.

Tai olen tehnyt "koomassa" jotain, mikä ei ehkä ole aivan normaalia käytäntöä elämässäni. Kuten esim. Kaupassa ollessani ja siirtyessä pois sieltä, seisoin liukuportaissa ja tekstasin. Hetki ja toinen meni ennenkuin tajusin ettei ne liiku! Hämmennys oli valtava enkä hetkeen tiennyt mitä tehdä. Vaivaantunut vilkaisu ympärille ja äkkiä portaat alas.

Tai kassalla ollessa vain tuijotin hymyillen myyjää, joka odotti rahojaan. Useaan otteeseen pyysi ja viimein havahduin, totesin että yövuorot päällä, pikkasen on tööt. Ehkä todellakaan nuo yövuorot eivät sovi mulle.

Bussissa uskovainen täti tuli istumaan viereeni ja kertoi olevansa jostain skädädädä -lahkosta ja kysyi voiko keskustella kanssani uskonnosta. Totesin, että saan päivän annoksen uskoa ja saarnaa Johanna Tukiaiselta, että ei kiitos. Takana istuja purskautti tahattoman naurupyrähdyksen, täti meni hämmennyksiin ja vaihtoi paikkaa. Vähän hävetti tylyyteni.

Treenatessamme koulutuksessa henkilökohtaisen tilan rajaa, miesohjaaja kehoitti kaikkia sanomaan koska on rikkomassa sitä rajaa lähestyessään. Saipa kävellä miltei iholle ja ihmetellessään tätä, sanoin, että kerran kun mies iholle tulossa niin en kai mä käännytä pois. Huoh. Mä joskus niin osaan tämän.

Sitten on vastaavasti näitä tilanteita, joissa todella jään sanattomaksi. Harvoin, mutta kyllä, sitäkin tapahtuu. Esimerkkinä kun istuimme muutaman ihmisen kanssa toimistossa, saapui eräs hoidokeistamme sinne. Tuijotti silmiin ja kertoi odottavansa allekirjoittanutta. Kysyin, että mihin hän minua mahtaa odottaa. Totesi täysin pokalla naamalla, että ruoskimaan ja nuolemaan. TÄH?! Hetki oli outo ja puheeni oli änkytyksen tapaista sössötystä. Kysyessäni uudestaan, että mitäh, niin hän totesi tyynen rauhallisesti, että niin, niin kun lupasit. Ei tarvinne kertoa enempää.

Tai kun mukavihaisena tiuskin kehitysvammaiselle, että pitäisi siivota jälkiä eikä jättää niitä pitkin ryhmäkotia, että tsaiaiai, tavarat pitää olla omassa huoneessa. Useaan otteseen. Ja kun hän viimein tarttuu mua kädestä kiinni ja sanoo, että "kuule E, mulla on hyvä syy tähän". Johon mä sitten, että mikä mua. "Olen syntynyt perätilassa", totesi hän. Niin, mitäpä mä siihen voin sanoa. 

Ehkä nämä nyt on niitä hetkiä, joita on kiva näin jälkikäteen muistella, mutta sillä hetkellä eivät todellakaan mitään kaikkein mukavimpia. Kiusallisia. Jollain pitäisi suu saada suppuun ja oppia reagoimaan sanallisesti yllättäviin tilanteisiin.

Ehkä siihen järjestetään jonkinlaisia kursseja. Näin olet ajatusfressi, näpsäkät vastaukset, ajattele ensin - sano sitten. Mä niin ilmoittautuisin sellaiseen. Enemmän kuin riemulla. Hilppasen alkaa ahdistamaan nämä tilanteet kun niitä tuntuu tulevan ja tulevan vain lisää. Syytänkö yötyötä?

Työkiukku

Jos allekirjoittaneelta kysytään, ja nyt kysytään, niin haluaisin ehdottomasti jonkun mittarin esimiehille, jotka valitsevat työntekijöitä työpaikalle. Joku sähköshokkilaite, joka kertoo koska hakija liioittelee, yliampuu, esittää, on olevinaan, luulee olevinaan, haaskaa aikaa. Jos olisin Pelle Peloton, niin tämä olisi takuuvarma keksintö, jonka keksisin.

Vai olenko mä niin täys ihmisiä etten pysty ymmärtämään työmotivaatiota, halua auttaa työkaveria, tehdä työilmapiiristä kiva ja hauska. Ylipäätänsä tehdä työpaikasta paikka, jonne on kiva tulla.

Sellaisten asioiden kuin maalaisjärjen käyttö, tilanneluku, oma-aloitteellisuus, ennakointi ja auttaminen tuntuu jääneen jonnekin muinausjäänneaikakaudelle, josta sitä ei saa edes esimerkkien kautta taottua toisten päähän. Ei, vaikka kiljuis suoraa huuto keskellä ruokasalia, että rrrrkle, mikä mättää!

Toiset kun haluaa lukea laadittuja listoja kuin Suomen lakia. Ei, kun lääkäri / sairaanhoitaja / fysioterapeutti / omainen / mikä vaan on sanonut, pyytänyt, käskenyt, ehdottanut, maininnut, kirjoittanut, laatinut niin hommahan on näin. Vaikka joka ikinen sun aivosolu ja moraali- tai mikälie käsiys huutaisi muuta.

Ei uskalleta ottaa vastuuta tekemisistä. Jeah, jokainen meistä tekee virheitä (paitsi mä, koska oon täydellinen *virn*), ei olla robotteja, mutta auta armias kun asiasta kysytään niin sadasta kerrasta 98 kertaa sanotaan "en tiedä, en ole kuullut".

Tai sitten sanotaan, ettei kuulu mulle. Työpaikallamme kaikki työt kuuluvat kaikille. Siis se mikä liittyy siivoukseen, hoitoon, ruokaan, turvallisuuteen. En ymmärrä millä oikeudella toinen keksii mitä omituisimpia selityksiä, koska ei halua, pysty, kykene, osaa yms tehdä jotain työtä. Ei kaikki asiat vaan voi olla yhtä riemullista hiphurraata ja helppoa. Joskus on vaan pakko hypätä sinne ammatillisesti alueelle, jota ei täysin hallitse. Tosin, ihmetellä täytyy jos ei yllä lueteltuja asioita aikuinen alan ammattilainen hallitse..

Kyllä, eilen sain sellaisen ryöpyn niskaani selityksiä kun kerroin uusista kuvioista työvuororintamalla. Eräs vuoro kun on "helpottunut", niin sinne sitten suunniteltiin toista vuoroa helpottavia työhommia. Se äänenkorotus ja selitysten määrä oli jotain sellaista, mitä en koskaan olisi toivonut kuulevani alalla 40(?) vuotta olleelta ihmiseltä. Käsittämätöntä. Miten edes kehtaa olettaa, että hänen  asemansa on kuningatar -tasolla, ja muut ovat jotain helvetin (anteeksi kirosana) työläisiä. Noh, ei tämä nyt vain tätä yhtä koske, mutta tämä nyt sai mieleni kiehumaan. Koska hän tekee vain tätä yhtä vuoroa, ja me muut muitakin, niin välillä tuntuu ettei hän tajua, että oikeasti tiedän mistä puhun.

Toiset kun tuntuvat oikeasti olettavan, että heillä on oikeus ja valta tehdä just ja vain se mitä haluavat silloin kun haluavat. Kaikki muu on kohtuutonta riistoa, käsittämättömän julmaa ja silmiä pyöritellään kuin hullulle jos vihjailetkin et jos nyt vähän hei jeesaisit. Niiku, tekisit ne muutkin sulle kuuluvat työt. Ois niiku kiva hei. Ja jos ei nätisti mene perille, niin sitten kun suoraan ehdotat, olet komentelija, päsmäri ja aina tiukkis.

Mulla on pitkä pinna ja mä katson toisten lusmuilua aikuisen oikeasti aika kauan. Siinä vaiheessa ku vihjailut, nätisti ehdottelut, pyynnöt ei mene perille, mä napsahdan. Kyllä. Koska me kaikki ollaan samassa työpaikassa. Ihan pelkästään siks, että allekirjoittanut nyt haluaa mennä työpaikalle miettimättä kenen pari on työskentelyssä, tai millainen kaaos siellä on töihin mentäessä kun tietää ketä on edellisessä vuorossa ollut.

Siks mä aukasen suuni, siks mä kirjoitan ehdotuksia ja työskentelymalleja eri vuoroihin, väännän yön tuskaisina hetkinä eri malleja ja vaikka ja mitä, jotta sinne työpaikalle olis oikeasti kiva mennä. Että voisi luottaa sen verran työkavereihin, että ne hoitaa heille kuuluvat hommat.

Siks mä käytän vapaa-aikaani kuvamuokkauksiin, lukemiseen alan uusista kuulumisista, kyselen ja pidän yhteyttä työkavereihin, jotta tiedän mitä tapahtuu. Enkä esim ala kiukuttelemaan ihmiselle, jolla on mieletön suru päällä, hetkellisesti työote hakusessa tai vain huono päivä. Mä haluan tietää, että voin ennakoida ja itse asennoitua parhaalla mahdollisella tavalla muuttuviin päiviin.

Ymmärrän kyllä, että unohtaa joskus jotain tehdä, ei ehdi, voi, tiedä. Se on inhimillistä. Joskus. Mutta kun siitä tulee enemmän sääntö ku poikkeus, tai vedotaan johonkin aivan utopiseen asiaan, mun ymmärrys ei riitä. Mun arvolistalla mikään työ ei ole toista vähäarvoisempi. Oli se sitten se lattian pesu, roskien vienti, haavanhoito tai kuolevaa kädestä pitäminen. Joka ikinen asia on kokonaisuudessa tärkeä yksittäinen asia.

Se, että toinen työ voi viedä ajan toiselta työltä on poikkeus. Esimerkiksi nyt, että haavanhoito viekin oletettua pidemmän ajan, en tänään ehtinyt ehtinyt viikata pyykkiä, ei automaattisesti tarkoita, etteikö sitä pyykkiä ehtisi toinen päivä haavanhoidon jälkeenkin hoitaa.

En mä tiedä, mulla on mielettömiä ja mahtavia työkavereita, joista parista on tullut ihan ystävä. Mutta sitten kun pari tämmöistä lusmuilevaa kakkiaista on paikalla, koko työyhteisö kärsii. Ja se on minusta väärin. En haluaisi kokoajan olla sanomassa, viemässä viestiä ylöspäin tai vääntämässä kättä täysin päättömistä selittelyistä, joilla ei ole minkäänlaista pohjaa.

Lähtökohtaisesti haluaisin (ja ajattelenkin!), että me kaikki ollaan samalla viivalla. Me vietetään kuitenkin suurin osa elämästämme työpaikalla. Mä haluan viihtyä siellä ja tehdä siitä viihtyisän. 

Itken ja teen rrrkle!