Nopea suu, hidas reagointi
Olen tässä viime aikoina joutunut hassun haastaviin tilanteisiin kun syystä tai toisesta, en ole osannut pitää suutani kiinni. Niin. Sanat ovat vain pursunneet suustani ajattelematta, voitteko kuvitella.
Tai olen tehnyt "koomassa" jotain, mikä ei ehkä ole aivan normaalia käytäntöä elämässäni. Kuten esim. Kaupassa ollessani ja siirtyessä pois sieltä, seisoin liukuportaissa ja tekstasin. Hetki ja toinen meni ennenkuin tajusin ettei ne liiku! Hämmennys oli valtava enkä hetkeen tiennyt mitä tehdä. Vaivaantunut vilkaisu ympärille ja äkkiä portaat alas.
Tai kassalla ollessa vain tuijotin hymyillen myyjää, joka odotti rahojaan. Useaan otteeseen pyysi ja viimein havahduin, totesin että yövuorot päällä, pikkasen on tööt. Ehkä todellakaan nuo yövuorot eivät sovi mulle.
Bussissa uskovainen täti tuli istumaan viereeni ja kertoi olevansa jostain skädädädä -lahkosta ja kysyi voiko keskustella kanssani uskonnosta. Totesin, että saan päivän annoksen uskoa ja saarnaa Johanna Tukiaiselta, että ei kiitos. Takana istuja purskautti tahattoman naurupyrähdyksen, täti meni hämmennyksiin ja vaihtoi paikkaa. Vähän hävetti tylyyteni.
Treenatessamme koulutuksessa henkilökohtaisen tilan rajaa, miesohjaaja kehoitti kaikkia sanomaan koska on rikkomassa sitä rajaa lähestyessään. Saipa kävellä miltei iholle ja ihmetellessään tätä, sanoin, että kerran kun mies iholle tulossa niin en kai mä käännytä pois. Huoh. Mä joskus niin osaan tämän.
Sitten on vastaavasti näitä tilanteita, joissa todella jään sanattomaksi. Harvoin, mutta kyllä, sitäkin tapahtuu. Esimerkkinä kun istuimme muutaman ihmisen kanssa toimistossa, saapui eräs hoidokeistamme sinne. Tuijotti silmiin ja kertoi odottavansa allekirjoittanutta. Kysyin, että mihin hän minua mahtaa odottaa. Totesi täysin pokalla naamalla, että ruoskimaan ja nuolemaan. TÄH?! Hetki oli outo ja puheeni oli änkytyksen tapaista sössötystä. Kysyessäni uudestaan, että mitäh, niin hän totesi tyynen rauhallisesti, että niin, niin kun lupasit. Ei tarvinne kertoa enempää.
Tai kun mukavihaisena tiuskin kehitysvammaiselle, että pitäisi siivota jälkiä eikä jättää niitä pitkin ryhmäkotia, että tsaiaiai, tavarat pitää olla omassa huoneessa. Useaan otteseen. Ja kun hän viimein tarttuu mua kädestä kiinni ja sanoo, että "kuule E, mulla on hyvä syy tähän". Johon mä sitten, että mikä mua. "Olen syntynyt perätilassa", totesi hän. Niin, mitäpä mä siihen voin sanoa.
Ehkä nämä nyt on niitä hetkiä, joita on kiva näin jälkikäteen muistella, mutta sillä hetkellä eivät todellakaan mitään kaikkein mukavimpia. Kiusallisia. Jollain pitäisi suu saada suppuun ja oppia reagoimaan sanallisesti yllättäviin tilanteisiin.
Ehkä siihen järjestetään jonkinlaisia kursseja. Näin olet ajatusfressi, näpsäkät vastaukset, ajattele ensin - sano sitten. Mä niin ilmoittautuisin sellaiseen. Enemmän kuin riemulla. Hilppasen alkaa ahdistamaan nämä tilanteet kun niitä tuntuu tulevan ja tulevan vain lisää. Syytänkö yötyötä?
Olen tässä viime aikoina joutunut hassun haastaviin tilanteisiin kun syystä tai toisesta, en ole osannut pitää suutani kiinni. Niin. Sanat ovat vain pursunneet suustani ajattelematta, voitteko kuvitella.
Tai olen tehnyt "koomassa" jotain, mikä ei ehkä ole aivan normaalia käytäntöä elämässäni. Kuten esim. Kaupassa ollessani ja siirtyessä pois sieltä, seisoin liukuportaissa ja tekstasin. Hetki ja toinen meni ennenkuin tajusin ettei ne liiku! Hämmennys oli valtava enkä hetkeen tiennyt mitä tehdä. Vaivaantunut vilkaisu ympärille ja äkkiä portaat alas.
Tai kassalla ollessa vain tuijotin hymyillen myyjää, joka odotti rahojaan. Useaan otteeseen pyysi ja viimein havahduin, totesin että yövuorot päällä, pikkasen on tööt. Ehkä todellakaan nuo yövuorot eivät sovi mulle.
Bussissa uskovainen täti tuli istumaan viereeni ja kertoi olevansa jostain skädädädä -lahkosta ja kysyi voiko keskustella kanssani uskonnosta. Totesin, että saan päivän annoksen uskoa ja saarnaa Johanna Tukiaiselta, että ei kiitos. Takana istuja purskautti tahattoman naurupyrähdyksen, täti meni hämmennyksiin ja vaihtoi paikkaa. Vähän hävetti tylyyteni.
Treenatessamme koulutuksessa henkilökohtaisen tilan rajaa, miesohjaaja kehoitti kaikkia sanomaan koska on rikkomassa sitä rajaa lähestyessään. Saipa kävellä miltei iholle ja ihmetellessään tätä, sanoin, että kerran kun mies iholle tulossa niin en kai mä käännytä pois. Huoh. Mä joskus niin osaan tämän.
Sitten on vastaavasti näitä tilanteita, joissa todella jään sanattomaksi. Harvoin, mutta kyllä, sitäkin tapahtuu. Esimerkkinä kun istuimme muutaman ihmisen kanssa toimistossa, saapui eräs hoidokeistamme sinne. Tuijotti silmiin ja kertoi odottavansa allekirjoittanutta. Kysyin, että mihin hän minua mahtaa odottaa. Totesi täysin pokalla naamalla, että ruoskimaan ja nuolemaan. TÄH?! Hetki oli outo ja puheeni oli änkytyksen tapaista sössötystä. Kysyessäni uudestaan, että mitäh, niin hän totesi tyynen rauhallisesti, että niin, niin kun lupasit. Ei tarvinne kertoa enempää.
Tai kun mukavihaisena tiuskin kehitysvammaiselle, että pitäisi siivota jälkiä eikä jättää niitä pitkin ryhmäkotia, että tsaiaiai, tavarat pitää olla omassa huoneessa. Useaan otteseen. Ja kun hän viimein tarttuu mua kädestä kiinni ja sanoo, että "kuule E, mulla on hyvä syy tähän". Johon mä sitten, että mikä mua. "Olen syntynyt perätilassa", totesi hän. Niin, mitäpä mä siihen voin sanoa. 
Ehkä nämä nyt on niitä hetkiä, joita on kiva näin jälkikäteen muistella, mutta sillä hetkellä eivät todellakaan mitään kaikkein mukavimpia. Kiusallisia. Jollain pitäisi suu saada suppuun ja oppia reagoimaan sanallisesti yllättäviin tilanteisiin.
Ehkä siihen järjestetään jonkinlaisia kursseja. Näin olet ajatusfressi, näpsäkät vastaukset, ajattele ensin - sano sitten. Mä niin ilmoittautuisin sellaiseen. Enemmän kuin riemulla. Hilppasen alkaa ahdistamaan nämä tilanteet kun niitä tuntuu tulevan ja tulevan vain lisää. Syytänkö yötyötä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti