Työkiukku

Jos allekirjoittaneelta kysytään, ja nyt kysytään, niin haluaisin ehdottomasti jonkun mittarin esimiehille, jotka valitsevat työntekijöitä työpaikalle. Joku sähköshokkilaite, joka kertoo koska hakija liioittelee, yliampuu, esittää, on olevinaan, luulee olevinaan, haaskaa aikaa. Jos olisin Pelle Peloton, niin tämä olisi takuuvarma keksintö, jonka keksisin.

Vai olenko mä niin täys ihmisiä etten pysty ymmärtämään työmotivaatiota, halua auttaa työkaveria, tehdä työilmapiiristä kiva ja hauska. Ylipäätänsä tehdä työpaikasta paikka, jonne on kiva tulla.

Sellaisten asioiden kuin maalaisjärjen käyttö, tilanneluku, oma-aloitteellisuus, ennakointi ja auttaminen tuntuu jääneen jonnekin muinausjäänneaikakaudelle, josta sitä ei saa edes esimerkkien kautta taottua toisten päähän. Ei, vaikka kiljuis suoraa huuto keskellä ruokasalia, että rrrrkle, mikä mättää!

Toiset kun haluaa lukea laadittuja listoja kuin Suomen lakia. Ei, kun lääkäri / sairaanhoitaja / fysioterapeutti / omainen / mikä vaan on sanonut, pyytänyt, käskenyt, ehdottanut, maininnut, kirjoittanut, laatinut niin hommahan on näin. Vaikka joka ikinen sun aivosolu ja moraali- tai mikälie käsiys huutaisi muuta.

Ei uskalleta ottaa vastuuta tekemisistä. Jeah, jokainen meistä tekee virheitä (paitsi mä, koska oon täydellinen *virn*), ei olla robotteja, mutta auta armias kun asiasta kysytään niin sadasta kerrasta 98 kertaa sanotaan "en tiedä, en ole kuullut".

Tai sitten sanotaan, ettei kuulu mulle. Työpaikallamme kaikki työt kuuluvat kaikille. Siis se mikä liittyy siivoukseen, hoitoon, ruokaan, turvallisuuteen. En ymmärrä millä oikeudella toinen keksii mitä omituisimpia selityksiä, koska ei halua, pysty, kykene, osaa yms tehdä jotain työtä. Ei kaikki asiat vaan voi olla yhtä riemullista hiphurraata ja helppoa. Joskus on vaan pakko hypätä sinne ammatillisesti alueelle, jota ei täysin hallitse. Tosin, ihmetellä täytyy jos ei yllä lueteltuja asioita aikuinen alan ammattilainen hallitse..

Kyllä, eilen sain sellaisen ryöpyn niskaani selityksiä kun kerroin uusista kuvioista työvuororintamalla. Eräs vuoro kun on "helpottunut", niin sinne sitten suunniteltiin toista vuoroa helpottavia työhommia. Se äänenkorotus ja selitysten määrä oli jotain sellaista, mitä en koskaan olisi toivonut kuulevani alalla 40(?) vuotta olleelta ihmiseltä. Käsittämätöntä. Miten edes kehtaa olettaa, että hänen  asemansa on kuningatar -tasolla, ja muut ovat jotain helvetin (anteeksi kirosana) työläisiä. Noh, ei tämä nyt vain tätä yhtä koske, mutta tämä nyt sai mieleni kiehumaan. Koska hän tekee vain tätä yhtä vuoroa, ja me muut muitakin, niin välillä tuntuu ettei hän tajua, että oikeasti tiedän mistä puhun.

Toiset kun tuntuvat oikeasti olettavan, että heillä on oikeus ja valta tehdä just ja vain se mitä haluavat silloin kun haluavat. Kaikki muu on kohtuutonta riistoa, käsittämättömän julmaa ja silmiä pyöritellään kuin hullulle jos vihjailetkin et jos nyt vähän hei jeesaisit. Niiku, tekisit ne muutkin sulle kuuluvat työt. Ois niiku kiva hei. Ja jos ei nätisti mene perille, niin sitten kun suoraan ehdotat, olet komentelija, päsmäri ja aina tiukkis.

Mulla on pitkä pinna ja mä katson toisten lusmuilua aikuisen oikeasti aika kauan. Siinä vaiheessa ku vihjailut, nätisti ehdottelut, pyynnöt ei mene perille, mä napsahdan. Kyllä. Koska me kaikki ollaan samassa työpaikassa. Ihan pelkästään siks, että allekirjoittanut nyt haluaa mennä työpaikalle miettimättä kenen pari on työskentelyssä, tai millainen kaaos siellä on töihin mentäessä kun tietää ketä on edellisessä vuorossa ollut.

Siks mä aukasen suuni, siks mä kirjoitan ehdotuksia ja työskentelymalleja eri vuoroihin, väännän yön tuskaisina hetkinä eri malleja ja vaikka ja mitä, jotta sinne työpaikalle olis oikeasti kiva mennä. Että voisi luottaa sen verran työkavereihin, että ne hoitaa heille kuuluvat hommat.

Siks mä käytän vapaa-aikaani kuvamuokkauksiin, lukemiseen alan uusista kuulumisista, kyselen ja pidän yhteyttä työkavereihin, jotta tiedän mitä tapahtuu. Enkä esim ala kiukuttelemaan ihmiselle, jolla on mieletön suru päällä, hetkellisesti työote hakusessa tai vain huono päivä. Mä haluan tietää, että voin ennakoida ja itse asennoitua parhaalla mahdollisella tavalla muuttuviin päiviin.

Ymmärrän kyllä, että unohtaa joskus jotain tehdä, ei ehdi, voi, tiedä. Se on inhimillistä. Joskus. Mutta kun siitä tulee enemmän sääntö ku poikkeus, tai vedotaan johonkin aivan utopiseen asiaan, mun ymmärrys ei riitä. Mun arvolistalla mikään työ ei ole toista vähäarvoisempi. Oli se sitten se lattian pesu, roskien vienti, haavanhoito tai kuolevaa kädestä pitäminen. Joka ikinen asia on kokonaisuudessa tärkeä yksittäinen asia.

Se, että toinen työ voi viedä ajan toiselta työltä on poikkeus. Esimerkiksi nyt, että haavanhoito viekin oletettua pidemmän ajan, en tänään ehtinyt ehtinyt viikata pyykkiä, ei automaattisesti tarkoita, etteikö sitä pyykkiä ehtisi toinen päivä haavanhoidon jälkeenkin hoitaa.

En mä tiedä, mulla on mielettömiä ja mahtavia työkavereita, joista parista on tullut ihan ystävä. Mutta sitten kun pari tämmöistä lusmuilevaa kakkiaista on paikalla, koko työyhteisö kärsii. Ja se on minusta väärin. En haluaisi kokoajan olla sanomassa, viemässä viestiä ylöspäin tai vääntämässä kättä täysin päättömistä selittelyistä, joilla ei ole minkäänlaista pohjaa.

Lähtökohtaisesti haluaisin (ja ajattelenkin!), että me kaikki ollaan samalla viivalla. Me vietetään kuitenkin suurin osa elämästämme työpaikalla. Mä haluan viihtyä siellä ja tehdä siitä viihtyisän. 

Itken ja teen rrrkle!