Jotain on tullut virkattuakin tässä aikoina sopivina. Joitakin useampia kappaleita, joitakin vain useita. Nyt niitä on tullut jopa jonkin verran myytyäkin, koska.. Niin. Harrastuksesta on kaiketi tullut hyödyke *virn*
Sukat tuossa alla on sellaiset, että niitä on mennyt useampikin tutuille ja tutun tutuille ja ystäville. Ne on niin näppäriä ja nopeita tehdä, että pikkasen on hävettänyt ottaa muuta kuin langan hinta. Kuulema kuitenkin hyvän tuntuiset jaloissa ja lämmittävät kivasti, joten mikäpäs siinä sitten!
Hai-sukat ovat kanssa olleet jostain syystä hauska synttärilahja. Ne on myös nopeita tehdä, lämpimiä ja yksinkertainen ohje. Olen tehnyt niitä niin eväillä kuin ilmankin, ihan miten tilaaja on halunnut. Itse saatan enemmän pitää tuosta evättömästä mallista, se on jotenkin suloisempi. Itselleni piti myös tehdä tämmöiset, syysiltoja ja talvipakkasia lämmittämään.
En tiedä miksi pidän näistä niin kovasti. Ehkä juuri sen yksinkertaisuuden, sekä näön vuoksi. Siinä sitä vaan pötköä virkataan ja yhdistetään reunat. Hampaat ja silmät ja avot, sulla on hai-sukka. Nuihin hampaisiin pitäisi kyllä keksiä joku toinen kikkakolmonen. Olisin halunnut sellaiset kunnon terähampaat, nyt hampaat näyttävät liian nössöiltä ja kilteiltä.
Olen myös miettinyt, että kieltä roikkumaan tuohon alakulmaan, väsäisi punaisella sen. Kaikesta kun pitää tehdä niin horroria, että ei itsekään pysty katsomaan.
Sitten näitä sormekkaita, kämmekkäitä, miksi niitä haluaa sanoa. On niitä tainnut ennenkin tässä blogissa mainostella, mutta nyt niitä on tehty lisää! Hah! Tällä kertaa ihan senttittilauksena, vieläkin hymyilyttää kun sain kuvia viivottimella otetuta kämmenestä, että varmasti tulee sopiva.
Samoin tämän pipon kanssa. Sentti pukkas. Samalle henkilölle meni ja vaikka miten yritin päätä kääntää, että laitetaan langat toisin päin. Eli alla olevan pipon langalla olisi tehty kämmekkäät, kämmekkään langalla pipo, niin ei. Joten mikäpä minä olen vänkäämään vasta. Itse olisin ehdottomasti pitänyt väreistä toisin päin.
Pipo taisi jäädä käyttämättä juuri siitä syystä. Minä saattaisin jopa pistää päähän tämän värisekoituksen, vaikka toisaalta en ymmärrä miksi tuota vihreää "homemaista" väriä on pitänyt muuten niin kivaan värimaailmaan sotka.
Itselleni olen sitten pari pipoa tehnyt, ihan arkikäyttöön. Hieman paksummasta langasta, koska herkkä pää tarvii paljon suojaa *virn*.
Enemmän on tullut tuota valkoista käytettyä, ei ole niin kovia pakkasia ollut, että punaiselle olisi vielä ollut tarvetta. Pääasia, että pää pysyy lämpöisenä.
Ohjeet näihin kaikkiin on joko omasta päästä, youtubesta löydetty tai netistä poimittuja. Saattaa joku olla jopa facebookin keskustelupalstoilta löydetty. En osaa tarkemmin nyt linkittää, ja olen pahoillani, jos joltain menee kunnia tästä sivusuun. Se ei ole tarkoitus, vaan todellakaan en enää löytänyt, muistanut tai viitsinyt kaivella netistä.
Lopuksi vielä pikkuriikkiset tossut, vastasyntyneelle. Ihquu!
Työmatkat! Nuo ikuisen kauneuden (kauheuden) rykelmät. Rentouttaa, pelästyttää, saa ajatukset lentämään ja välillä jopa tarttumaan pelästyneenä kännyyn.
Kävelen n. 3km töihin ja kotiin työmatkoina. Oikaisen useimmiten (lähinnä kun ei ole pimeää) hautausmaan poikki. Se on uskomaton, miten se voikaan kauneudellaan, sekä kauheudellaan joskus pelästyttää ja ihastuttaa.
En osaa oikein kuvailla sitä fiilistä kun iltahämärässä kävelee sumuisella hautausmaalla, tai sitä fiilistä kun väsyneillä aivoilla näkee jotain spookia. Miettii, onko se totta. Ottaa kuvan eikä uskalla katsoa, jos vaikka siinä kuvassa ei näykään mitään. Se se on piristävää! Jälkikäteen sitten miettii, että itkeäkö vai nauraa näille ajatuksille.
Joskus hävettää kun keskelle hautajaisia törmää. Yrittää nöyränä ja näkymättömänä kävellä ohitse. Tuntemattomien surua ei halua häiritä, minusta hautajaiset ovat kuitenkin niin intiimi kokemus, että mieluummin vaikka kierrän vähän pitemmän lenkin ollakseni häiritsemättä.
Olen jostain syystä aina pitänyt kuitenkin hautausmaalla kävelystä. Todennäköisesti sen rauhan ja hiljaisuuden vuoksi. Paitsi nyt kun lähihautausmaalla kaadetaan tammeja ja siitä tehdään rakennustyömaan ja avohakkuualueen risteytystä. Mutta noin periaatteessa.
Syksyllä kun puiden lehdet tippuvat ja hautausmaalla on lehtimatto, joka kauneudessaan ja väriloistossa on uskomaton! Ja uskomattoman vaarallinen. Nuo lehdet nimittän kosteina ovat liukkaita. Toistan. Ne ovat liukkaita. En suosittele kokeilemaan. Itsehän en moiseen ryhtyisi.
Lopuksi haluan laittaa kuvan, miltä näyttää kun pensaat suojataan talveksi muovihupuilla. Sillä tavalla hautausmaalle sopivaksi. Käykää ihmeessä kävelyllä hautausmaalla! Samalla voi viedä kynttilöitä ja kukkia rakkaiden viimeisille leposijoille.
Tuo elämäni bändi. Se yksi muutamasta, joka on ja pysyy. Vuodesta toiseen. Kovin moni bändi ei samalla tavalla pysy elämässä mukana. Sanomattakin on selvää, että musamaku ja muut muuttuvat. Mulla on nämä pari bändia. Sitkeästi roikkuvat. Onneksi.
Vihdoin pääsin ihan eturiviin katsomaan VIP-henkilönä tätä tilaisuutta, hah! Oli liput kyllä hävyttömän kalliit kun ne vuotta aikaisemmin osti, mutta täytyy sanoa: Kokemus oli joka sentin arvoinen. Ja saihan sitä julisteen ja lippiksenkin "kaupanpäälle".
Paikka missä konserttia katsoimme oli paras, hyvä, loista, mieletön. Ensinnäkin bändin jäsenet tulivat siitä ihan metrin päästä lavalle. Vaikka viereinen kuva nyt hieman musta onkin, ihan James siinä seisoo. Siristäkää silmiä ja valkaiskaa kuva niin näette!!111!! Phah, tarvitse valittaa tuummuudesta.
Lava oli erinomaisesti suunniteltu, me fanit saatiin olla ympärillä. Bändin huilihetket kuluivat näppärästi lavan alle tehtyihin kopperoihin ja siinä sitä katsottiin kun Lars ja Robert juoksivat paitaa vaihtamaan. Voevoe sitä hymyä kasvoillani! Onneksi ette nähneet! Se yleensäkin pelästyttää ihmisiä pois.
Ainoana miinuspuolena pidin sitä, että kun bändin jäsenet olivat toisella puolella lavaa, ei tämmöinen snadi hukkapätkä nähnyt mitään sinne. Toisaalta, tarviiko sitä kaikkea nyt niin nähdäkään, eikös se riitä, että kuulee.
Bändi soitti niin vanhaa kuin uutta, aivan mieletöntä. Mulla on varmasti kymmenen videota, jotka heiluvat kun piti fiilistellä mukana. Ei tämmöinen blondi osaa enemmän kuin yhden asian kerrallaan. Nyt piti kuitenkin laulaa, hyppiä, kuvata ja pitää kännyäkin kädessä. Mahdottoman vaikeaa, uskokaa mua.
Lopuksihan ne niitä plektroja yleisön sekaan. Ja minäkii yhden. Ikuisen aarteen. Älkääs nyt! Se oli Jamesin kädessä sen aikaa kun kaivoi sen pussista ja heitti! Siinä saattaa olla sen dna:ta *röhövirn*
Ehdottomasti menen seuraavankin kerran. Uskokaa tai ette. Tämä oli niin parasta ja mahtavaa kuin olla ja voi. Voi pojat! Voi Metallica!
Mä olen siitä onneekkaassa asemassa ollut elämäni viime vuosina, että olen saanut kunnian tuntea ihmisiä, jotka tekevät taivaallisia maukkaita ruokia. Siis aikuisen oikeasti sellaisia makuorgas**ien räjähdystä suussa, joka vetää sanattomaksi.
Heti alkuun täytyy pyytää anteeksi, jos joku julkaisemani kuva ei ole mun ottama vaan se on lähetetty mulle. Olen kuitenkin kateellisena ominut ja suupieli kuolaa valuen vannonut ruoan herkullisuuden nimeen. Joten please, älkää olko liian jyrkkiä.
Ensimmäisessä kuvassa ihan maraniloota. Sellainen arkinen äherrys, mutta taitavissa käsissä.. Oumai. En tiedä mitä sanoa! Itse kun on sellanen yksinkertainen normimaustaja, niin en pysty käsittämään sitä taitoa, minkä jotkut osaavat maustamisessa! Oikeasti! Opettakaa mua! Itsekästä pitä tuollaista taitoa vain itsellään ja kiusata silloin tällöin syöjää taidollaan.
Seuraavissa kahdessa kuvassa onkin sitten ihan vaan possua vihannesten kera kermassa hautumassa. Ja lasagne. Mun tekemä! Huom! Se on se bravuuri minkä mä osaan. Itselle ei vain viitsi kokata, se on se mun elämän suurin murhe.
Pitkään olen ollut myös broisku-vastainen, mutta sanotaanko, että ihan viime kuukausina sekin on alkanut maistumaan. Kai se vaan niin on, että nälkäisen suu ei raaka-aineita katso? Khih, ei vaan. Olen vaan saanut syödykseni niin maukkaita, meheviä ja mielettömiä annoksia, että miten siitä ei voi olla pitämättä?! Miten olen näin kauan voinut syödä sitä vain nenä nyrpeänä ja eisemaistumiltäänkuitenkaan -asenteella. Mä olen niin nirso, että joskus hävettää! Harvemmin, mutta joskus.
Ja toisilla on taito saada se ulkonäkökin ruoasta herkulliseksi. Kutsuvaksi. Huutamaan suorastaan, että syö minut, minä olen tässä juuri sinua varten, sinun nautinnoksi. Omat tekeleeni lähinnä muistuttavaat lätsäyksiä lautaselle. Sellainen soppakauha-kohtaus jostain vankilan tai työttömien majan filmikuvauksista. Surkeaa ja hävettävää, tiedän, mutta estetiikka ei nyt ehkä ole niitä vahvimpia puoliani.
Yksi isoimmista mysteereistä on ollut miten olen voinut pitää leivästä tehdystä hampparista. Kyllä luitte aivan oikein! Pitkään ajatusta kauhistelin ja mietin, että onkohan noin muka hyvää ja mitähän se nyt meinaa. Mutta jumakaut! Ai rrkl! Enää ikinä en varmasti alennu epäilemään huipputekijän suosittelemaa. Suorastaan järkytyin maukkuudesta. Rapea leipä, täydellinen pihvi, mausteet. Unohtamatta viiniä, joka suorastaan atomipommin lailla räjäytti kaiken kokonaiseksi koko kropan rentouttavaksi mmmmmah! -oloksi.
En varmaan koskaan löydä tarpeeksi ylistyssanoja kuvaamaan näitä kotikokkeja, jotka kertakaikkiaan suostuvat tekemään mulle ruokaa. Mä en kuitenkaan ole ruokien suhteen sieltä helpoimmasta päästä. Pitää olla sitä ja tätä tuon kanssa ja tuota ei missään nimessä tuon kanssa. Eikä nuita ollenkaan. Sellainen mä olen.
Silti nämä mahtavat ihmiset viitsivät ja jaksavat ja ehkä joskus jopa haluavat tehdä ruokaa mulle. Voitteko uskoa?! Siinä usein elintasokumpua taputellessa herkullisen ruoan jälkeen, tulee väistämättä mieleen, miten onnekas olen. Että mulla on elämässä tämmöisiä ihmisä.
Joskus ihan joku arkipäivänenkin, minkä itse todennäköisesti onnistuisin pilaamaan, on toisen käsistä tulleena kuin lottovoitto kulinaristisille makuhermoille.
Siis oikeasti, vaikka itse käytän samoja raaka-aineita, samassa keittiössä, samoilla välineillä, on lopputulos kärähtänyttä fiaskoa. Ja mulla on sentään tutkinto kokkaamisesta.. Voiko muka olle nolompaa? *hörönaurua epätoivoisena*
Ihan aina en kunnolla pysty itsekään ymmärtämään. Tosin, useimmiten kun katson näitä ystäviäni keittiössä hääräämässä, on se sellaista intohimon paukuntaa ja poksuntaa, että pysyn mielelläni kaukana ja nautin vain lopputuloksesta.
Loppuun vielä yhdeltä viikonlopulta ruokakuvakollaasi, joka sai mut haukkomaan henkeä, räjähtämään henkisesti sekä olemaan 7. taivaassa koko 48h. Kaiholla muistellen. Onnellisena eläen tuon kokemuksen yhä uudestaan ja uudestaan. Hitsi ihmiset! Nauttikaa ruoasta ! Olette paljon onnellisempia.
Kaiholla odotellen seuraavia ruokakutsuja. Mä oon niin varma ruoan perässä tulija, että toista ette ole nähneet!
Voe pojat sentään! Nykyäänhän ei taida saada laillisesti sanoa näitä pannulapuiksi vaan joksikin hassuiksi suojiksi (älkää nyt vaan kysykö miksi niitä saa sanoa!), mutta uhmaan kaikkia ja laitoin otsikoksi silti pannulappuja. Oon niin uhmakas auktoriteetteja vastaan!
Näihin olen röyhkeästi käyttänyt ihan jämälankoja. Mitä nyt muista projekteista ja töistä on jäänyt ja vajaat lankakerät ovat jääneet tuonne laatikkoihin makaamaan. Sen lisäksi nämä ovat mukavaa leffankatsomisvirkkausta.
Yksinkertaista mallia, simppeliä kuroa eikä kamalasti langan päättelyitä. Se on lähestulkoon mun ainoa vaatimus. Mä niin vihaan lankojen päättelyä, että tällä hetkelläkin on useampi työ odottamassa innostusta ko hommaan.
Näitäkin on nyt tullut tehtyä niin paljon, etten oikein tiedä minne niitä enää laitan. Tupareihin, jouluksi, synttäreihin. Itsellä kun niitä alkaa olemaan jo sellainen kasa, että riittää varmasti loppuiäksi.
Näitä sitten on säädellyt oman mielenkiinnon ylläpitämiseksi erikokoisina. Voihan pikkukätösille olla parempi pinempi liina kuin isompi, eiköstä? Vaikka värit nyt ehkä hassuilta näyttävät, on ne oikeesti jotenkin kivoja. Ja tärkeintähän on, että minä tykkään!
Tähän loppuun sitten lahjaksi tekemäni. En ymmärrä miksi tästä tykkään niin kovasti. Olisi hitsi vie pitänyt pitää itselläni *virn*
Jotain on tullut virkattuakin tässä aikoina sopivina. Joitakin useampia kappaleita, joitakin vain useita. Nyt niitä on tullut jopa jonkin verran myytyäkin, koska.. Niin. Harrastuksesta on kaiketi tullut hyödyke *virn*
Hai-sukat ovat kanssa olleet jostain syystä hauska synttärilahja. Ne on myös nopeita tehdä, lämpimiä ja yksinkertainen ohje. Olen tehnyt niitä niin eväillä kuin ilmankin, ihan miten tilaaja on halunnut. Itse saatan enemmän pitää tuosta evättömästä mallista, se on jotenkin suloisempi. Itselleni piti myös tehdä tämmöiset, syysiltoja ja talvipakkasia lämmittämään.
En tiedä miksi pidän näistä niin kovasti. Ehkä juuri sen yksinkertaisuuden, sekä näön vuoksi. Siinä sitä vaan pötköä virkataan ja yhdistetään reunat. Hampaat ja silmät ja avot, sulla on hai-sukka. Nuihin hampaisiin pitäisi kyllä keksiä joku toinen kikkakolmonen. Olisin halunnut sellaiset kunnon terähampaat, nyt hampaat näyttävät liian nössöiltä ja kilteiltä.
Olen myös miettinyt, että kieltä roikkumaan tuohon alakulmaan, väsäisi punaisella sen. Kaikesta kun pitää tehdä niin horroria, että ei itsekään pysty katsomaan.
Sitten näitä sormekkaita, kämmekkäitä, miksi niitä haluaa sanoa. On niitä tainnut ennenkin tässä blogissa mainostella, mutta nyt niitä on tehty lisää! Hah! Tällä kertaa ihan senttittilauksena, vieläkin hymyilyttää kun sain kuvia viivottimella otetuta kämmenestä, että varmasti tulee sopiva.
Samoin tämän pipon kanssa. Sentti pukkas. Samalle henkilölle meni ja vaikka miten yritin päätä kääntää, että laitetaan langat toisin päin. Eli alla olevan pipon langalla olisi tehty kämmekkäät, kämmekkään langalla pipo, niin ei. Joten mikäpä minä olen vänkäämään vasta. Itse olisin ehdottomasti pitänyt väreistä toisin päin.
Itselleni olen sitten pari pipoa tehnyt, ihan arkikäyttöön. Hieman paksummasta langasta, koska herkkä pää tarvii paljon suojaa *virn*.
Enemmän on tullut tuota valkoista käytettyä, ei ole niin kovia pakkasia ollut, että punaiselle olisi vielä ollut tarvetta. Pääasia, että pää pysyy lämpöisenä.
