Ystävyys

Tämä vuosi on ollut äärimmäisen rankka. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Siksi pienet pahoittelut, että tekstistä tulee ehkä vakavampi kuin tarkoitus onkaan. Tarkoitus ei ole kerätä mitään säälipinnoja eikä sympatiaa. Haluan vain kertoa parista päivästä, jotka toivat elämääni jotain, mitä en ole vuosiin kokenut.

Iltana eräänä istuin tietokoneen ääressä, mieletön möykky kurkussa. Itketti. Oli kertakaikkisen surkea olo. Sellainen ahdistus, jota harvoin ihminen kokee. Olin juuri saanut kuulla kaverilta, miten olen syypää hänen kaikkiin ongelmiin, tuon kaaosta ja sotkua tullessani, ollessani ja mennessäni. Sellaisen lukeminen iskee kovaa sisälle kun itse on ajatellut tuovansa ja vievänsä vain hyvää. Samalla kun kaikki muut ongelmat omassa elämässä ahdistavat, tuntui, kuin tuo olisi ollut viimeinen niitti.

Juttelin puolen yötä ystävän kanssa. Hän sanoi tulevansa luokseni, toiselta paikkakunnalta, suhteellisen kaukaa. Sanoin, ettei todellakaan tarvise, oli ihana vain jutella. Seuraavana päivänä hän tuli.

Hän keskittyi muhun sellaisella intensiivisyydellä, mitä en ole koskaan kokenut. Sillä hetkellä vain minä olin olemassa hänelle. Hän otti kännykän multa pois, hän sulki läppärin, istui viereen ja oli hiljaa. Katsoi mua, odotti. Tunne oli jotain niin käsittämätöntä mun elämässä, että purskahdin itkuun. En tiedä menikö minuutti vai kolme kunnes sain vain sanottua, että "auta mua". 

Luonteeseeni ei kuulu pyytää apua, itse on aina selvitty ja selvitään. Siinä hetkessä, niiden tunteiden sekamelskassa, vanhan ystävän seurassa, joku muuri vain räsähti rikki. Tai räjähti paremmin. Sellainen uskomaton tunteiden hyökyaalto.

Kun aloin puhumaan, en voinut lopettaa. Mä puhuin ja itkin, poltin tupakan ja puhuin. Olin hiljaa, vastasin kysymyksiin. Kävelin ja vaikenin. Se oli jotain ihan käsittämätöntä, näin jälkikäteen ajateltuna. Sellaista käytöstä meikältä, että nyt tuntuu kuin se olisi ollut unta.

Se, kun joku keskittyy ja haluaa olla siinä, vapaaehtoisesti. Ei syyllistä, myötäile eikä vähättele. On, eikä päästä siitä hetkestä irti. Omalla olemuksellaan estää mua pakenemasta ja vaikenemasta siitä mitä tunnen. Mä en löydä sanoja miten paljon sellaista hetkeä näin jälkikäteen arvostaa, vaikka se sillä hetkellä tuntui pelottavalta ja ahdistavalta. Se, että jollain riittää kärsivällisyys, tahto ja mielenkiinto auttaa mua, kiirehtimättä, kelloa tai kännyä vilkuilematta, oli jotain, joka sai vatsan sisäkalvot vääntelemään.

Kyllähän mä apua olen ystäviltäni saanut, voi miten monella tavalla! Ja miten paljon, en sitä voi missään nimessä vähätellä. Ja arvostan enemmän kuin mitään, että he ovat elämässäni, tämän vaikean ajanjakson aikanakin. Miksi keskityn tähän yhteen kertaan on se, että se pari päivää oli kuin taikaa. Sellaista en ole todellakaan vuosiin kokenut.

Mietin, miten olen voinut saada sellaisen ystävän. Mitä olen tehnyt, että olen ansainnut elämääni tuollaisen ihmisen.Miksi hän on siinä. Miten kukaan ihminen voi olla noin keskittynyt minuun ja mun tilanteeseen. 

Hän ei tyrkyttänyt apua, neuvoja. Ei syyllistänyt, tuominnut eikä moittinut. Hän jumakaut vain kuunteli, halasi, piti kainalossa, piti kädestä kiinni. Välillä kysyi jotain, kertoi omia ajatuksiaan ja mielipiteitään, mutta niin käsittämättömällä tavalla, että aivoissani kävi naps naps naps. Ajatukset ikäänkuin kolahtelivat paikoilleen.

En tiedä voinko ikinä hälle korvata tuota paria päivää. Niin ison työn hän teki kanssani. Toi ripauksen minua takaisin, voimia mulle kohdata mitä edessä on, heräämään tähän hetkeen ja jopa mahdollistamaan tarttumaan asioihin, joihin voin omalla käytökselläni vaikuttaa. Mä en löydä sanoja kiittämään. Mä en löydä keinoja kiittämään. Toivon, että joku päivä voin olla yhtä hyvä ystävä hänelle. Kun / jos hän sitä tarvitsee. Että osaisin olla yhtä hyvin läsnä.