Kirkkoja

Aina silloin tällöin sitä pulpahtaa mieleen ajat kun oli elämää. Sitä tajuaa näin jälkikäteen, että sitä oli, vaikka silloin tuntui, että kaikki junnaa paikallaan. Sitä kävi, oli, meni, teki ja näki.

Nykyään koen elämän jo kauppareissuna uuteen kauppaan. Missä en tiedä, missä rahka hylly on. Vietän jännittäviä aikoja. Kerran muistan jopa istuneeni erään läheisen torin penkillä kuunnellen juoppojen murinaa illalla ystäväni kanssa ja miettineeni, että tähänkö sitä on tultu. Huvittavaa.

Mutta aiheeseen. Kirkot on aina (ainakin niin kauan kuin muistan) hurmanneet mut kauneudellaan. Eikä edelleenkään ole väliä mihin uskontokuntaan kirkot kuuluvat. En ole niin ronkeli.

Joko ne on ulkonäöllisesti simppeleitä, moderneja tai taiteellisia jokaista pientäkin yksityiskohtaa myöten. Tai suurpiirteisiä ihmisten kokoontumista varten rakennettuja. Ehkä enemmän jotkut puukirkot sopivat ko kuvaukseen, mutta vähäisellä matkustamisellani kotomaassa en ota enempää kantaa asiaan.

Tässä kirjoituksessa nyt on useampi kuva samoista kirkoista, koska en yksinkertaisesti osannut valita mikä olisi parhain tai kaunein kyseessä olevasta kirkosta. Blogin ylläpitäjänä suon itselleni valtuuden lisätä vaikka kymmenen samaa kuvaa kirjoitukseen, jos se minusta ajaa asiaa ja on tarpeen. Kumpaahan en tunnusta enkä tunnista itsestäni, mutta Kirkot.

Allekirjoittaneesta olisi niin ihanaa joskus lähteä vain ajelulle, mennä katsomaan ja kuvaamaan ne kirkot, joista näkyy vain huippu metsän keskellä ohi ajaessa. Ne on siellä piilossa, pikkupitäjän pikku kirkot, mutta kohoavan mäen laella niin, että siihen päätielle näkyy huippu. Sellainen bongausreissu voisi olla kivaa. Jos joskus vielä tulee mahdollisuus moiseen.



 

Niin. Mikähän niissä sitten vetää. Joskus tuli istuttua penkillä, maassa, viltillä, katukivetyksellä ja katseltua vain. Löytää niitä yksityiskohtia. Se oli aikaa ennen digiä. Kyllä, olin olemassa jo silloin.

Siinä sitä söi jäätelöä, joi nestettä tai jubaili kaverin kanssa silmät sirrittäen tuijotti edessä näkyvää mahtipontista maisemaa. Se loi sitä rauhaa jo silloin syvälle minuun.

Kuten sanottu, en siis järin uskonnollinen ole, mutta sisuksiini rauhaa kaipaan. Pää käy yleensä niin ylikierroksilla, että sellaiset muruset rauhaa ovat enemmän kuin tervetulleita. Harmi vain, että nykyään (tai silloin kun oli vielä elämää) sitä enemmän vain kävelee ohi ja naps naps kiva kuva kyllä nyt tuli hyvän tähen kuva jatketaan -hetkiä.

Ei tunnu ehtivän vain istua. Aina pitää olla menossa jonnekin, tehdä jotakin, nähdä jotakin muuta. Ja yleensä ei ole kuin sitä aikaa. Kuten sanottu, pää on ihan ylikierroksilla aina. Siitä kärsii sitten kaikki plus minä kun ei anna levätä iltatuulen armossa.

Tai sitten on niin saamaton ettei enää "huvikseen" viitti lähteä minnekään. Sohva on uskollinen ystävä, se pitää otteessa ja luo lämpöä. Enkä mä yksin. Mä olen niin huono yksin tekemään ja lähtemään yhtään minnekään, että usein kauppareissukin on tuskaa. Mielestäni. Siksi mä piinaan teitä, oi uskolliset kaksi lukijaani.

 

Niin. Kirkkojen yksityiskohdat. Mitenkään taas haluaisi erotella ortodokseja ja luterilaisia, mutta ortodoksikirkot pääsääntöisesti ovat ulkomuodollisestikin niin nättejä. Kutsuvat sisään. Käydyistä paikoista ja näkemistäni kirkoista ehkä Valamon luostarin kirkko oli ortodoksikirkoista vaisuin. Tai Imatran (tai joku paikka siinä lähellä *virn* ei muista!) En tiedä miksi. Ehkä siihen on joku syy. Painotan tässä, että ulkonäöllisesti. Sisältähän se oli häikäisevä. Valloittava.

Luterilaisista kirkoista ei nyt mieleen tule oikeastaan muuta upeaa kuin Tuomiokirkko. Helsingin Kallion kirkko on myös upea. Joku siinä vain iskee. Eihän se yleissilmään järin nätti ole, mutta paikka millä se on. Hallitseva voisi olla parhaiten kuvaava sana. Yksi täydellisimpiä kirkon sijaitsemispaikkoja.

Ortodoksikirkoista nyt luonnollisesti kunnia lankeaa Uspenskin katedraalille. Mitäs ei viedä mua paikkoihin, joudun vertailemaan vain näkemiäni paikkoja! Viekää mut muualle! Uusiin paikkoihin! ASAP!

Ei voi muuta enää sanoa kuin kauneutta on luvaton määrä joka paikassa. Pitäisi aina vain muistaa pysähtyä, nauttia ja imeä sisäänsä tällaisia hetkiä varten. Ettei unohda.