Niin. Ei mulla mitään asiaa ole, mutta oudolla tavalla pakottava tarve kirjoittaa jotain. Lähinnä kai siksi, että yövuorojen jälkeen on niin paljon puhuttavaa kun ei ole kunnolla saanut puhuttua kenenkään kanssa!
Tulee sellaista tsädäkädätsätsätsä -asioita mieleen, joita tekisi mieli vain ulputtaa ilmoille. Ajatukset poukkoilee miljoonaan eri suuntaan, eikä keskittyminen ole millään mittapuulla parasta mahdollista. Ja kellokin on yö. 
Joten siksi saatte nauttia tästä turhasta pläjäyksestä näin asiapitoisessa blogissani, ja pahoittelut, että alhaalla ollut rima on tällä kertaa alitettu täydellisesti. Niin tekstin kuin kuvienkin osalta.
Tai no, tuo kopioitu minikaupunki edellisestsä asuinpaikastani on kyllä hieno, eikä käy kieltäminen keskellä järveä seilaavasta kumivalaastakaan. Se on Art.
Aikani mietin, olisinko tehnyt oman kirjoituksen tuosta palomuseosta, koska se on ihan oikeasti hieno paikka, ja ansaitsisi ihan oman kirjoituksen. Ehkä sen vielä myöhemmin teen, nyt tässä on vain näitä herkkupaloja. Suosittelen siis käymään! (huom! Mainos!)
Tähän väliin nyt mietin, mikä voisi olla pahempaa kuin kärähtänyt mikropoppari. Koska jo pelkkä mikropoppari on asia, josta en pidä, mutta koska pidän popparista.. Niin lukekaa mun blogia niin tietäisitte tämän tarinan! Mutta pahaa se on, jää suuhun todella ilkeä jälkimaku, jaiks.
Nyt menee kaikki ihan sekaisin. Tv:stä tulee mielenkiintoinen dokumentti (huijasin, Poirot sieltä tulee uusintana) ja siinä on jännittävät käänteet menossa.
Poirotista taas loistava aasinsilta asiaan, että jo ihan vakavissani mietin kirjastokortin hankkimista. Siis minä, joka en ole 30 vuoteen kuin piipahtanut kirjastossa. Poirostista tämä asia tuli siks mieleen kun haluaisin äänikirjoina niitä lisää jo pakolla kiristämieni lisäksi. Ja koska kiristyksen kohde niuvottelee vastaan ja komentaa allekirjoittanutta menemään kirjastoon niin arvatkaapa mitä! Harkitsen asiaa vakavissani *virn* |
| TÄMÄ KUVA SIIS! |
Kyseenalaistan taitoni kiristämiseen, kerjäämiseen ja aikaan saamiseen. Näillä puheilla.
Oikeasti kyseenalaistan taitoni monesti, mutta onneksi useimmiten muistan olevani täydellinen ja elämä jatkuu. Joskus on vain mahdotonta nähdä omaa täydellisyyttään kaikilta näiltä hyviltä puolilta mitä on.
Mä en nyt saa silmiäni irti noista muovisista puunnäköisistä lautasista ja ruokailuvälineistä! Se on siis kuva tuossa yllä. Enkä kyllä tuosta viereisestäkään kuvasta. Se on herkkyydellään yks ihanimpia muistoja mitä on! Tai hauskoimpia. Ristiriitaisimpia. Juuri siksi se on niin erinomainen. Päätän tämän turhuuden näihin kirpputoriturhukkeisiin, jotka lumosivat mut värillään ja koristuksillaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti