Nopea suu, hidas reagointi

Olen tässä viime aikoina joutunut hassun haastaviin tilanteisiin kun syystä tai toisesta, en ole osannut pitää suutani kiinni. Niin. Sanat ovat vain pursunneet suustani ajattelematta, voitteko kuvitella.

Tai olen tehnyt "koomassa" jotain, mikä ei ehkä ole aivan normaalia käytäntöä elämässäni. Kuten esim. Kaupassa ollessani ja siirtyessä pois sieltä, seisoin liukuportaissa ja tekstasin. Hetki ja toinen meni ennenkuin tajusin ettei ne liiku! Hämmennys oli valtava enkä hetkeen tiennyt mitä tehdä. Vaivaantunut vilkaisu ympärille ja äkkiä portaat alas.

Tai kassalla ollessa vain tuijotin hymyillen myyjää, joka odotti rahojaan. Useaan otteeseen pyysi ja viimein havahduin, totesin että yövuorot päällä, pikkasen on tööt. Ehkä todellakaan nuo yövuorot eivät sovi mulle.

Bussissa uskovainen täti tuli istumaan viereeni ja kertoi olevansa jostain skädädädä -lahkosta ja kysyi voiko keskustella kanssani uskonnosta. Totesin, että saan päivän annoksen uskoa ja saarnaa Johanna Tukiaiselta, että ei kiitos. Takana istuja purskautti tahattoman naurupyrähdyksen, täti meni hämmennyksiin ja vaihtoi paikkaa. Vähän hävetti tylyyteni.

Treenatessamme koulutuksessa henkilökohtaisen tilan rajaa, miesohjaaja kehoitti kaikkia sanomaan koska on rikkomassa sitä rajaa lähestyessään. Saipa kävellä miltei iholle ja ihmetellessään tätä, sanoin, että kerran kun mies iholle tulossa niin en kai mä käännytä pois. Huoh. Mä joskus niin osaan tämän.

Sitten on vastaavasti näitä tilanteita, joissa todella jään sanattomaksi. Harvoin, mutta kyllä, sitäkin tapahtuu. Esimerkkinä kun istuimme muutaman ihmisen kanssa toimistossa, saapui eräs hoidokeistamme sinne. Tuijotti silmiin ja kertoi odottavansa allekirjoittanutta. Kysyin, että mihin hän minua mahtaa odottaa. Totesi täysin pokalla naamalla, että ruoskimaan ja nuolemaan. TÄH?! Hetki oli outo ja puheeni oli änkytyksen tapaista sössötystä. Kysyessäni uudestaan, että mitäh, niin hän totesi tyynen rauhallisesti, että niin, niin kun lupasit. Ei tarvinne kertoa enempää.

Tai kun mukavihaisena tiuskin kehitysvammaiselle, että pitäisi siivota jälkiä eikä jättää niitä pitkin ryhmäkotia, että tsaiaiai, tavarat pitää olla omassa huoneessa. Useaan otteseen. Ja kun hän viimein tarttuu mua kädestä kiinni ja sanoo, että "kuule E, mulla on hyvä syy tähän". Johon mä sitten, että mikä mua. "Olen syntynyt perätilassa", totesi hän. Niin, mitäpä mä siihen voin sanoa. 

Ehkä nämä nyt on niitä hetkiä, joita on kiva näin jälkikäteen muistella, mutta sillä hetkellä eivät todellakaan mitään kaikkein mukavimpia. Kiusallisia. Jollain pitäisi suu saada suppuun ja oppia reagoimaan sanallisesti yllättäviin tilanteisiin.

Ehkä siihen järjestetään jonkinlaisia kursseja. Näin olet ajatusfressi, näpsäkät vastaukset, ajattele ensin - sano sitten. Mä niin ilmoittautuisin sellaiseen. Enemmän kuin riemulla. Hilppasen alkaa ahdistamaan nämä tilanteet kun niitä tuntuu tulevan ja tulevan vain lisää. Syytänkö yötyötä?

Työkiukku

Jos allekirjoittaneelta kysytään, ja nyt kysytään, niin haluaisin ehdottomasti jonkun mittarin esimiehille, jotka valitsevat työntekijöitä työpaikalle. Joku sähköshokkilaite, joka kertoo koska hakija liioittelee, yliampuu, esittää, on olevinaan, luulee olevinaan, haaskaa aikaa. Jos olisin Pelle Peloton, niin tämä olisi takuuvarma keksintö, jonka keksisin.

Vai olenko mä niin täys ihmisiä etten pysty ymmärtämään työmotivaatiota, halua auttaa työkaveria, tehdä työilmapiiristä kiva ja hauska. Ylipäätänsä tehdä työpaikasta paikka, jonne on kiva tulla.

Sellaisten asioiden kuin maalaisjärjen käyttö, tilanneluku, oma-aloitteellisuus, ennakointi ja auttaminen tuntuu jääneen jonnekin muinausjäänneaikakaudelle, josta sitä ei saa edes esimerkkien kautta taottua toisten päähän. Ei, vaikka kiljuis suoraa huuto keskellä ruokasalia, että rrrrkle, mikä mättää!

Toiset kun haluaa lukea laadittuja listoja kuin Suomen lakia. Ei, kun lääkäri / sairaanhoitaja / fysioterapeutti / omainen / mikä vaan on sanonut, pyytänyt, käskenyt, ehdottanut, maininnut, kirjoittanut, laatinut niin hommahan on näin. Vaikka joka ikinen sun aivosolu ja moraali- tai mikälie käsiys huutaisi muuta.

Ei uskalleta ottaa vastuuta tekemisistä. Jeah, jokainen meistä tekee virheitä (paitsi mä, koska oon täydellinen *virn*), ei olla robotteja, mutta auta armias kun asiasta kysytään niin sadasta kerrasta 98 kertaa sanotaan "en tiedä, en ole kuullut".

Tai sitten sanotaan, ettei kuulu mulle. Työpaikallamme kaikki työt kuuluvat kaikille. Siis se mikä liittyy siivoukseen, hoitoon, ruokaan, turvallisuuteen. En ymmärrä millä oikeudella toinen keksii mitä omituisimpia selityksiä, koska ei halua, pysty, kykene, osaa yms tehdä jotain työtä. Ei kaikki asiat vaan voi olla yhtä riemullista hiphurraata ja helppoa. Joskus on vaan pakko hypätä sinne ammatillisesti alueelle, jota ei täysin hallitse. Tosin, ihmetellä täytyy jos ei yllä lueteltuja asioita aikuinen alan ammattilainen hallitse..

Kyllä, eilen sain sellaisen ryöpyn niskaani selityksiä kun kerroin uusista kuvioista työvuororintamalla. Eräs vuoro kun on "helpottunut", niin sinne sitten suunniteltiin toista vuoroa helpottavia työhommia. Se äänenkorotus ja selitysten määrä oli jotain sellaista, mitä en koskaan olisi toivonut kuulevani alalla 40(?) vuotta olleelta ihmiseltä. Käsittämätöntä. Miten edes kehtaa olettaa, että hänen  asemansa on kuningatar -tasolla, ja muut ovat jotain helvetin (anteeksi kirosana) työläisiä. Noh, ei tämä nyt vain tätä yhtä koske, mutta tämä nyt sai mieleni kiehumaan. Koska hän tekee vain tätä yhtä vuoroa, ja me muut muitakin, niin välillä tuntuu ettei hän tajua, että oikeasti tiedän mistä puhun.

Toiset kun tuntuvat oikeasti olettavan, että heillä on oikeus ja valta tehdä just ja vain se mitä haluavat silloin kun haluavat. Kaikki muu on kohtuutonta riistoa, käsittämättömän julmaa ja silmiä pyöritellään kuin hullulle jos vihjailetkin et jos nyt vähän hei jeesaisit. Niiku, tekisit ne muutkin sulle kuuluvat työt. Ois niiku kiva hei. Ja jos ei nätisti mene perille, niin sitten kun suoraan ehdotat, olet komentelija, päsmäri ja aina tiukkis.

Mulla on pitkä pinna ja mä katson toisten lusmuilua aikuisen oikeasti aika kauan. Siinä vaiheessa ku vihjailut, nätisti ehdottelut, pyynnöt ei mene perille, mä napsahdan. Kyllä. Koska me kaikki ollaan samassa työpaikassa. Ihan pelkästään siks, että allekirjoittanut nyt haluaa mennä työpaikalle miettimättä kenen pari on työskentelyssä, tai millainen kaaos siellä on töihin mentäessä kun tietää ketä on edellisessä vuorossa ollut.

Siks mä aukasen suuni, siks mä kirjoitan ehdotuksia ja työskentelymalleja eri vuoroihin, väännän yön tuskaisina hetkinä eri malleja ja vaikka ja mitä, jotta sinne työpaikalle olis oikeasti kiva mennä. Että voisi luottaa sen verran työkavereihin, että ne hoitaa heille kuuluvat hommat.

Siks mä käytän vapaa-aikaani kuvamuokkauksiin, lukemiseen alan uusista kuulumisista, kyselen ja pidän yhteyttä työkavereihin, jotta tiedän mitä tapahtuu. Enkä esim ala kiukuttelemaan ihmiselle, jolla on mieletön suru päällä, hetkellisesti työote hakusessa tai vain huono päivä. Mä haluan tietää, että voin ennakoida ja itse asennoitua parhaalla mahdollisella tavalla muuttuviin päiviin.

Ymmärrän kyllä, että unohtaa joskus jotain tehdä, ei ehdi, voi, tiedä. Se on inhimillistä. Joskus. Mutta kun siitä tulee enemmän sääntö ku poikkeus, tai vedotaan johonkin aivan utopiseen asiaan, mun ymmärrys ei riitä. Mun arvolistalla mikään työ ei ole toista vähäarvoisempi. Oli se sitten se lattian pesu, roskien vienti, haavanhoito tai kuolevaa kädestä pitäminen. Joka ikinen asia on kokonaisuudessa tärkeä yksittäinen asia.

Se, että toinen työ voi viedä ajan toiselta työltä on poikkeus. Esimerkiksi nyt, että haavanhoito viekin oletettua pidemmän ajan, en tänään ehtinyt ehtinyt viikata pyykkiä, ei automaattisesti tarkoita, etteikö sitä pyykkiä ehtisi toinen päivä haavanhoidon jälkeenkin hoitaa.

En mä tiedä, mulla on mielettömiä ja mahtavia työkavereita, joista parista on tullut ihan ystävä. Mutta sitten kun pari tämmöistä lusmuilevaa kakkiaista on paikalla, koko työyhteisö kärsii. Ja se on minusta väärin. En haluaisi kokoajan olla sanomassa, viemässä viestiä ylöspäin tai vääntämässä kättä täysin päättömistä selittelyistä, joilla ei ole minkäänlaista pohjaa.

Lähtökohtaisesti haluaisin (ja ajattelenkin!), että me kaikki ollaan samalla viivalla. Me vietetään kuitenkin suurin osa elämästämme työpaikalla. Mä haluan viihtyä siellä ja tehdä siitä viihtyisän. 

Itken ja teen rrrkle!

Virkattu slipoveri

Koska ulkona niin kylmä, lankaa paljon (muttei tietenkään riittävästi) ja uusi idea hehkutti aivoissa, syntyi tämä projekti, joka vei mut sosiaalisen elämän tuolle puolen.

Resorivirkkaus oli uusi, jota piti hetkittäin miettiä, koska aivot eivät vain jaksaneet pitkään työstää ajatusta, että nyt virkataan eri tavalla, vaan palasi automaattisesti vanhaan totuttuun tyyliin. Siinä sitten joutui pari kertaa (köhköh)  purkamaan ja keskittymään uudestaan. Mutta hämmästelen miten nopeasti kuitenkin valmistui, tosin näppäräähän se oli telkkua katsoessa tehdä.

Seuraava mietintä oli, mitenkäs sitä sitten aloittaisi normiosan tekemisen. Ensin sellaisia kiinteitä silmukoita ajattelin koko liivin tehdä, mutta aika äkkiä tajusin, että siihen tyyliin tämä villis ei valmistu ikinä eikä ole kovin "hengittävä". Joten eikäkö pylväillä sitten virkkaamaan. Nätti siitä tuli näinkin, vaikka ei nyt niin "tiivis" kuin esim kaupasta ostetut. Tässä vaiheessa sanon, ettei ollut tarkoituskaan NII!

Pylväillä työ eteni aika hurjaa vauhtia. Tosin, keuhkoputkentulehdus ja sosiaalisen elämän unohtaminen edesauttoivat huomattavasti. Siihen asti kunnes tajusin, että vaikka lankaa aloittaessa runsaasti olikin se ei tulisi riittämään koko työhön. Damn!

Eikä mulla tietenkään, haha, ollut mitään vastaavaa lankaa. Piti oikeasti koluta lankalaatikkoa urakalla, että edes suht saman paksuista löytyisi, vaikka ei nyt nyt villalankaa missään muodossa tainnut olla. Jostain projektista nyt jäänyt hippusen yli.

Silläpä sitten raitoja värkkäämään. Se itseasiassa sopi paremmin kuin hyvin. Ilman näitä raitoja, liivistä olisi saattanut tulla liian tönkön näköinen. Allekirjoittanut ainakin tykkää ja kovasti! Vaikka ei nyt samaa lankaa olekaan.

Ja jos mahdollista, tuntui, että kun lankaa tälleen kierroksittain vaihteli, työ eteni vieläkin nopeammin. Nythän pitää muistaa, että tämä liivi tulee hmm, suht isokokoiselle ihmiselle isolla sydämellä, joten leveyttä ja pituutta riiti. Kainalosta helmaan 49 senttiä, leveyttä en älynnyt mitata. Tarpeeksi kuitenkin, koska hyvin löysä oli allekirjoittaneen päällä eikä todellakaan puristanut mistään kohdasta.

Saaja kuitenkin sen verran ronkeli on, ettei työ tietenkään saanut olla liian räikeä, hiostava, kiristävä eikä moderni. Ja minust kaikki natsaa tässä.

Lankakerästä oli pakko ottaa kuva, koska näytti niin söpöltä tuo ruksi langan purkautuessa kerästä. Ihailin sitä hyvin lyhyen aikaa kunnes se keräytyi puiiis. Siinä voisi olla tulevaisuuden ura kun etsisi lankakeristä eri kuvioita niiden keräytyessä. Höh, eivätpä oo älynneet!

Ja sitten, olin pelkäämässäni kohdassa. Piti alkaa V-aukkoa tekemään. Useista googlauksista huolimatta en löytänyt silmiin miellyttävää, yksinkertaista ja miehistä V-aukkoa. Eikun piti itse alkaa tuumaamaan ja säveltämään. Samoin kuin kainaloaukot.

Tajusin samalla myös, että useimmat virkkaa villapaitoja yms "levyinä", jotka sitten liittää saumoista yhteen eivätkä näin ympyräisenä, mitä itse tein. Oppia ikä kaikki sano. Vaan ei tämä nyt niin vaikeaa ollut näinkään, ettenkö uudestaankin ehkäkentiesmahdollisesti joskus tekisi.

Runsaasti silmukoiden laskemista, tekniikan hiomista, että tulisi samanlaiset vastapuolet ja tadaa! Se oli valmis! 

Enää ei tarvitsisi kuin siistiä hihan- ja päänsuut, vähän venytellä ja päätellä langat. Työ olisi valmis. Tämä kuuluu ehdottomasti yhteen töistä, joista olen ylpeä. Hyvin ylpeä. Ja vauhtikin oli hurja!

Alla hihansuista ennen siistimistä sekä siistimisen jälkeen kuvat, koska tiedän, että asia kiinnostaa teitä tavattomasti ja paljon. En mä muuten olisi siitä kuvaa ottanut.

Ja humps! Slipoveri on valmis. Aikaa meni 3½ päivää kun en juuri muuta tehnyt. Aika ajoin epäilin saisinko isänpäiväksi valmiiksi, mutta hyvin ehti. Jäi vielä aamu aikaa. Eikun juhlimaan ja viemään saajalle. Grau.

Hyvää isänpäivää kaikille!

 

Lunta tuiskuaa

Koska talvi saapui, on pakko hetkeksi pysähtyä ja katsella menneiden talvien kauneutta.

Ulkona parhaillaan niin mahdoton lumimyräkkä, tuulee ja lunta tuiskuaa, että voi hihkaista ilosta, koska ei tarvitse mennä ulos. Hyvällä omallatunolla saa käpertyä viltin alle töllöä katsomaan.

Saa nauttia näistä maisemista oman läppärin näytöllä (joka ihan selvästi kaipaisi puhdistusta) ja odottaa, että ulos tulisi vastaa sää, josta pääsee nauttimaan. 

Voisi vapaaehtoisesti astua ulos ilman pakottavaa tarvetta kun olisi sellainen 15-20 astetta pakkasta, aurinko paistaisi, ei tuulisi ja punatulkut paukuttaisivat iloisesti lentämään.

Tuisku on hyvä syy nimenomaan sille, että saa käpertyä villin alle, nauttia lasin punkkua ja katsoa aivot narikkaan -leffaa. Hyvällä omatunnolla. Kynttilän valossa. Kippo popparia vieressä. Ja salmiakkia. Suklaata. Kaikkea! Paljon.

Päätä vaivaa mieletön aivot narikkaan tuska. Yövuoroputken jälkeen on rentoutunut, laiska ja vähän töttöröö olo. Ei osaa keskittyä ja aloittaa, jättää kesken, jatkaa, aloittaa toisen.. Vaikeaa on!

Ehkei pitäisi edes yrittää kun ei nyt vaan pysty. Olisi vaan ja nauttisi tästä ei-mistään.

Puukirkko

Jäin niin syvän rauhan tunteeseen kun pitkästä aikaa näin puukirkon. Se kauneus, yksinkertaisuus ja taituruus vei taas mut astetta syvemmälle johonkin, missä on hyvä olla.

En vaan ymmärrä miksi nämä puiset kirkot on niin paljon kutsuvampia kuin tiili-, betoni- tai elementtivastaavat. Näissä on jotain aikuisen oikeasti kutsuvaa. Sellaista, joka oikeasti huutaa mua sisään.

Vaikka sisältä nämä kirkot on yleensä karumpia (ei, en puhu nyt ortodoksikirkoista, sellaista ei ole yhden ainutta tullut vastaan!) ja pelkistetympiä, mutta jollain tavalla hiljaisen kutsuvampia.

Tässä kirjoituksessa nyt on puisia kellotapuleitakin mukana, mutta mulle ne edustaa vastaavanlaista taitoa, rauhaa ja pysähtymistä. En vaan yksinkertaisesti saa silmiä irti. Ne huokuu jotain mulle tuntematonta ja kieltämättä, se tuntuu hyvältä.

Nää rakelmat edustaa paikka paikoin sellaista ammattitaitoa, käsillä tekemistä ja pitkää harkintaa, ettei sitä voi olla ihailematta. Millainen urakka onkaan ollut nyt esim. Ilomantsin ortodoksikirkon tekemisessä tai Sumiaisen kirkon. 

Pikkusena alaikäisenä päätin, että jos joskus menen naimisiin se on Sumiaisten puukirkko. En mennyt. Todennäköisesti en koskaan tule menemään, mutta haaveena se on edelleen kaunis eikä ollenkaan kuopattu! Kosikaa siis! Ja jos vastaan "kyllä" ehkä pääsette Sumiaisiin *virn*. Todennäköisesti ette, mutta älkää nyt olko noin jyrkkiä.

Mä edelleen niin haaveilen "kirkkokierroksesta". Että olisi sellainen autokierros Suomessa (Hui! Tai ihan ulkomailla, uijui!), jossa mentäis kirkkojen perässä kaupungista toiseen. Ehkä tutustuis vähän rakennushistoriaan ja kirkon historiaan muutenkin. Mulla on kaikenlaisia haaveita, niistä sais yhden kokonaisen kirjoituksen.

Toivalan tsasounaan liittyy yksi elämäni parhain joulumuisto. Pieni kotoisa, kylmä, rauhallinen. Se oli sellainen tunnepläjäys jouluaattona, että vieläkin herkistyy kun sitä muistelee. Niin kokonaisvaltaista rauhan tunnetta en todennäköisesti ole eläissäni tuntenut. Tuskin tulen koskaan tuntemaankaan.

Kajaanissa vastaan tuli taas kädentaidon suurnäyte. Massiivinen, yksityiskohtia vilisevä valtava kirkko.  Siihen olisi pitänyt käyttää tunteja tutkimiseen kun aina tuntui, että jossain kohti oli uusi kohta, joka ansaitsisi enemmänkin huomiota. Voi pojat, se oli upea näky, se kirkko. Tämmöiselle tollolle, ihan varmasti te olette nähneet parempia, mutta .. En sano mitään niin!

En tiedä, jotenkin sääli etten useammassa puukirkossa ole päässyt käymään. Kerimäen puukirkko kuvista puuttuu, vaikka siellä olen useammankin kerran käynyt. En vaan käsitä miksi ei mulla kuvaa siitä ole, vai enkö ole sitten indeksoinut sitä hakuihin. En tiedä. Oudolta tuntuu ja tähän hätään en sitä nyt löytänytkään. Ikävä kyllä. Se on kaunis. 

Rauhaisaa alkavaa talvea. Mulle tuli näistä taas hetkeksi rauhallinen ja hyvä olla.