Olutta

Ajattelinpa pitkästä aikaa heittäytyä riehakkaaksi ja tehdä kollaasin TADAA olut-tuopeista! Tiedän, tiedän, tätä ette olisi osanneet odottaa meikäläiseltä, mutta tunnetusti olen yllatyskyykkyjen mestari, heti sen parhaan jälkeen.

Mitäpä tuosta kauniista yhdistelmästä voisi runoilla näin aurinkoisena päivänä (aamuna) kun kello lähenee seitsemää aamulla ja kupistakin löytyy pelkkää kahvia. Sekäloma edessä. Mutta loma siintää jo ihan huomenna. Ehkä se on vain hyvä muistuttaa itseään tästä sosiaalisen elämän kulmakivestä, joka odottaa ihan lähimmäisen baarin tiskin takana. Jos siis olisi unohtanut sen. Useimmiten en unohda.

Ja heti ensimmäisessä kuvassa on siideri etualalla. Mikä voisi muka olla enemmän epäonnistuneempi sekä alistavampi startti kirjoittaa aiheesta olutta tuopissa.

Noh mutta! Kelleen ei varmaan ole epäselvää, että pidän oluesta. Onko muka? Erityisesti mä pidän siitä pubeissa, lähiökapakeissa, sellaisissa "slummimaisissa". Ne on niin kotoisia. Ihmisen ei pidä unohtaa juuriaan!

Mähän olen siitä erikoisessa asemassa, että entisessä elämässäni sain hyvin läheltä seurata oluenharrastajan aktiivielämää. Siis kyllä, sain uusimmat infot ja höyryt aina kun olut-seura kokoontui, jos siis infon mahdollinen jakaja olisi kertonut ilman uhkailuja ja mä olisin kuunnellut. Mutta höyryt ainakin sain *ilkikurinen virn*

Jotenkin pidän miten valot leikkaa olutta tuopissa. En osaa selittää mikä siinä on. Kuohu, väri, lasin pinta, fiilis, seura ja tila. Ne aina jotenkin yhdistyy tuohon tuoppiin. 

Edellisellä asuinpaikkakunnallani oli sellainen ihana sisäpihaterassi (paikka taisi ikäväkseni lopettaa heti ekan asuinvuoden jälkeen) puutalon ja puiden katveessa. Siellä juotu olut ihan parasta. Yritin paniikinomaisesti edes löytää kuvaa tuosta paikasta, mutta en sellaista löytänyt tai sitten en hurmioissani edes älynnyt ottaa. Siellä herkkä romantiikka kohtasi mahtavasti olut-tuopin! *kaihoisa katse parvekkeen kattoon, pientä pään nyökyttelyä tyytyväisenä* Siellä taisin pikkasen ihastua paikkakuntaan enemmän.

 Mähän en koskaan juo olutta yksin. Tai mene baariin, jollen tiedä, että kohta saan seuraa. Olen sen verran rajoittunut ihminen ja sosiaalinen erakko, että ajatus oluen juomisesta yksin istuen kauhistuttaa. Kahville voin helposti mennä lukemaan vaikka iltapäivälehdet, mutta oluelle meno yksin on.. Noh, sanon suoraan vaikka eihän se oikeasti niin ole. Minust tuntuu epätoivoiselle ja ehkä vähän nololle istua oluella yksin. Senkin ajan voin istua kotona virkaten (virkkaus mainittu! Yllatyskyykky!)

Joissain hienoissa paikoissa saa olutta erikoislaseista. Joskus se vähän huvittaa. Juonpa tässä Koffin kolmosta tällasesta hienosti muotoillusta erikoisolut-tuopista. Kihihii. Onko se baarinpitäjän kieroutunutta huumorintajua, kieliikö tiskikoneen rikkimenosta vai tahdotaanko tahalleen luoda parempaa kuvaa toimialasta kuin oikeasti on.

Voin nähdä miten slummin rapajuopot istuvat örveltämässä baarissa jalallinen stobe käsissä pikkurilli pystyssä selittämässä viime kertaista sossupaperien lähetysongelmaa viljellen peellä ja veellä ja ässällä alkava sivistyssanoja. Sitten kohottavat katseen baarimikkoon ja sivistyneesti sanoisivat, koska baarimikko odottaa sivistynyttä käytöstä ja kohteliasta
kysymistä: Shaisinko yshtävällisheshti viilä yhden shamanlaisen.

Luulen kyllä, että omassa kantapaikassani naurettaisiin ulos ja porttikielto iskisi jos edellä kuvailemani fiktiivisen toiveen esittäisin. Siellä kun baarimikot on sellaisia Fingerporin Rivo-Riitta tyylisiä mahtavia ihmisiä. Yleensä näille mahtaville myyjille riittää vilkaisu ja käsiele (käsi ylös, napsuttelua, viheltelyä, tuoppien määrää kuvaava määrä sormia ylös ja viitotaan etusormella pöytää näyttäen, että pöytiin tarjoilu thanks!). Ei muuten ole kertaakaan toiminut. Vaikka useammin oon yrittänyt. Näyttävät keskisormea takaisin. Käsittämättömän upeaa asiakaspalvelua!

Yksi ehkä hassuin olut-tarinani liittyy päivää kun silloisen ihastukseni kanssa päätimme mennä Suomenlinnaan, turistibussiin ja ostaa jotain hyödyllistä, en enää muista mitä. Lähdimme ahkerina heti aamusta liikkeelle vain huomataksemme 16! tuntia myöhemmin, että olemme viettäneet koko päivän terasseilla olutta juoden. Että kyllä allekirjoittanutkin on joskus ollut vallaton. Mutta aivan mieletön päivä oli oluen parissa. Kai seurakin oli hyvää. Näin ne suunnitelmat voivat muuttua kun Olut!

Siis pitää vielä tarkentaa, että mä pidän ihan tavallisesta oluesta, en mistään hienostelusta, vaikka erikoisoluita on kivaa maistaa. En välttämättä halua kuitenkaan koko tuopillista juoda, koska yleensä ne ei vedä vertoja ihan mahtavalle Karhulle (mainoslahjoja, ilmaisnäytteitä? Karhu-olut mainittu positiivisessa merkissä? Sponsorointia?). Tumma Velko taitaapi olla yksi ainuita oluita, joita voin sen tuopillisen kerrallaan juoda, jos pelataan Trivial Pursuittia ja syödään suolapähkinöitä samalla. En mä muuten. Pitää joku taso lähiön kasvatillakin olla.

Tähän tyhjään tuoppiin lopetan tämän. Toivon sen täyttyvän kesän aikana useaan otteeseen (Tymä! Ei valokuvan tuoppi voi täyttyä! ÖÖÖ! Idiootti! Se on kuva!!!"!!½) ja voivani viettää ihanan, mielettömän ja toiveiden täyttämän loman kaiken kivan (oluen) parissa.

Puss och kram!

*hymy*

Kirkkojen sisällä

Kun sitä matkaa ja reissaa paikkakunnilla niin aika usein löydän itseni kurkkimasta kirkkojen sisuksia, hautuumaita ja kuvaamassa kirkkoa ulkopäin monesta eri kulmasta. Kukapa näin ei tekisi? Ja mistä se kertoo? Onko sitä luonne niin synkkä, että pakkopakkopakko? Vai kiehtooko se historia, mitä kirkot sisällään pitää. Kauneus, hiljaisuus, harmonia, rauha. Kyllä ne sitä vaan huokuu. Tai kaikki yhdessä.

Itse henkilökohtaisesti en ole oikeastaan käynyt kuin ortodoksisissa sekä luterilaisissa kirkoissa. Suomessa. Ulkomailla on ehkä vähän tullut käytyä muunkin uskonnon kirkoissa ja temppeleissä.

Ikäväkseni en useimpia paikkakuntia muista, mistä nämä kuvat on otettu, mutta joistakin kuvista muistuu mieleen. Onhan ne  tuolla kansioissa ylhäällä, mutta kun NAS. Se löytää vain kuvat hakusanalla. Ihana NAS. Pusipusipusimuiskis!

Joka kerta sitä ihmettelee miten erilaisia kirkot sisältä on. Luterilaiset puukirkot on ylpeitä, veistoksellisia, kutsuvia, yksityiskohtaisia. Kun taas kiviset, betoniset, tiiliset yms ovat kaikuvia, yksinkertaisia, ehkä vähän tylyjä(?).

Ortodoksikirkot taas.. Wow! Mistä mä aloittaisin. Ulkoapäin jotkut ovat karuja, yksinkertaisia ja.. Hmm, miten sanoisi, jotta ei mollaisia, koska se ei todellakaan ole tarkoitus, ei ehkä niin luokseen kutsuvia. Mutta sisältä taas. Oumai! Joka kerta tuntuu, että sisus imee mukaan, vaikka sen olisi nähnyt monta kertaa, aina on jotain uutta, kaunista, prameaa, upeaa, sanoinkuvaamattoman uskomatonta. Ne oikein kutsuu olemaan ja rauhoittumaan.

En sano etteikö jotkut luterilaisetkin kirkot sisältä olisi upeita, mutta ortodoksikirkko ei petä koskaan. Ainakaan tähän mennessä ei ole sitä tehnyt. Maalausten, ikonien, esineiden yhteensulautuminen ja tuhannet yksityiskohdat mitä pienikin kirkko voi pitää sisällään.. Miten sellaista ei voi olla ihailematta? Miten sellaisen äärellä ei voi rauhoittua ja hiljentyä. Kaiken sen edessä, sivulla ja vieressä.

Yksi kauneimpia ja värikkäimpiä ortodoksikirkkoja on Kajaanissa. Vaatimaton rakennus, mut sisällä väriloisto, ikonien määrä ja maalaukset shokeeraavat kun astuu sisään. Siellä ei tainnut olla kohtaa jota ei maalaus tai ikoni olisi peittänyt. Vieläkin tulee usein katsottua ottamiani kuvia sieltä. Se paikka todella sykähdytti ja voisin varmasti viettää siellä tuntikausia vain katsellen ja kierrellen. Henki salpautui sen kauneuden edessä totaalisesti. Oi jospa sinne vielä pääsisin. Varmasti joku päivä. Ehkä. Luulisin. Kai.

Kaunis paikka on myös Sumiaisten puukirkon sisusta. Sisällä tuoksuu vanhahko kellari, kaikki on vähän rappeellaan, mutta se henki mikä siellä on. Aikanani lapsuudessa kun olen mummolassa ollut, olen unissakävellyt tämän kirkon etuoven portaille talvipakkasella. Niitä ikäluokkia taitaa olla se päätöskin, että haluan siellä mennä naimisiin. Kirkko jo itsessään on aivan upealla paikalla, ulkonäöllisestikin upea, mutta sisäpuolen juuri tuo vanhuus, tai kulahtaneisuus, miksi sitä nyt haluaa sanoakaan, tuo sellaisen turvasataman olon.

Uruthan herättävät katseeni loistamaan myös. Äskettäin eräässä koulutuksessa pääsin pitkästä aikaa Finladia-talossa käymään ja se WAU-fiilis oli käsittämätöntä. Vaikka nyt ei kirkko olekaan, mutta urut. Massiivisia, upeita, valtavia, mutta silti niin.. siroja? Luulisin etsineeni tuota sanaa.

Jännää on myös valojen hyväksikäyttö kirkoissa. Ihan parasta oli jouluaattonhartaus pienessä tsasounassa keskellä metsää, jossa ei ollut sähköjä. Kynttilänvalossa, monta ihmistä, hieman kylmä. Missä muualla voit saada syvälle sellaisen rauhan ja joulun fiiliksen. Ei missään. Varmaan enää koskaan sen jälkeen. Siinä natsasi niin monta asiaa yhteen erillisistä fiiliksistä, että mä en löydä edes kuvaamaan sitä olotilaa, joka mulle siellä tuli.


Muutenkin ortodoksikirkoissa on himmeämpi valaistus, kynttilät ja kruunut sivussa, mutta pääosassa. Verrattuna nyt luterilaisiin kirkkoihin missä on tullut käytyä. Ne kun tuppaa olemaan valoisia, ilman varjojen häivääkään, vaaleita ja avaria.

Penkkirivit tietenkin ovat yksi valtava ero näissä kahdessa eri uskontokunnan kirkoissa. Ortodoksisessa kun ne kiertävät seiniä, luterilaisessa tuntuu välillä, että ovat pääosassa. Jakavat kirkon. Joskus miettinyt, tekevätkö penkkirivit ristin kirkon sisälle käytävillä, mutta ikinä en ole kirkon sisällä ollessani tätä muistanut katsoa. Varsinkaan näissä vanhemissa kirkoissa.

Puukirkkojen alttaritkin ovat niin erilaisia kuin näiden uudempien kirkkojen. En ymmärrä miksi pitää olla niin karuja alttareita nykyään. Alttaritaulutkin tai -teokset ovat joissain niin utopisia ja sekaisia, että joskus sitä miettii, miten nämä oikein kirkkoon liittyivätkään.

Vaikka en järin uskonnollinen olekaan, kirkon tuoma rauha ja ne syvät kokemukset mitkä on olleet, laittavat tämän henkilöllön nöyräksi. Ehkä pieni ymmärrys mikä merkitys kauneuden vaalimisella, historialla, kulttuurilla ja rauhalla mielessä on. Se, että hyvänolon ei tarvitse olla hauskaa ja hassua ja humoristista. Hyväolo voi tulla rauhoittumisellakin ja hiljenemällä. Tai sitten allekirjoittaneesta on tullut vanha.

 Aion silti vastakin käydä tuolla ja täällä, joka kerta jossain kirkossa. Ihan just siks.

Tapahtumia

Allekirjoittanuthan kävisi vaikka ja missä kissanristiäisissä jos se olisi mahdollista. Ikäväkseni olen joutunut töiden takia missaamaan enemmän kuin lupa sallii mielenkiintoisia ja mahdollisesti kivoja, upeita ja mielettömiä häppeninkejä, koska työ.

Mutta olen mä muutamiin päässyt. Entinen paikkakuntanihan oli siitä mielettömän kiva ja mahtava, että ihan kävelymatkan päässä oli vaikka ja mitä tilaisuuksia. Aikuisen oikeasti. Ja ennenkaikkea ne oli ilmaisia. Uskomatonta. Niissähän sitten ajan, tilanteen ja mahdollisuuksien mukaan tuli käytyä. Nautittuakin niistä tuli mahottomasti.

En sitä sano etteikö nykyisellä paikkakunnallani olisi ilmaistapahtumia mielinmäärin, mutta ne on niin kaukana. Eikä mulla ole elämää eikä kavereita, jotka lähtisivät mukaani, niin ne ovat jääneet. Kukaan ei jaa mielenkiintoani ilmaistapahtumiin. Julma elämä.

Täytyy myöntää ettei kaikki ole olleet ilmaistapahtumia missä on tullut käytyä, siis nämä tässäkin kirjoituksessa olevat kuvat ovat osa maksetuista tapahtumista. Kuten vieressä olevat Kummelit-show tai myöhemmin kuvissa vilahtavat stand-up -ukkelit. On toki kokemuksia myös ilmaiselta stand up-keikalta. Missä amatöörit pääsivät kisaamaan ja kertomaan huonoja juttuja, jotka iskevät meikäläisen kaltaiseen syvästi tuntevaan ihmislapseen syvälle.

Taikureita on myös kiva katsoa tai akrobaatteja. Ihmisen kyltymätön tahto treenata itseään ja taitojaan on kunnioitettavaa. Ja ilo katsoa. He vielä tekevät sen siksi, että munlainen ihminen voi kuvata, arvostella, nauttia ja nauraa. Odottaa kärsimättömästi, että tekisivät virheen ja pääsisi nauramaan. Elämän tarkoitus. Mitä sitten odotitte? Ihmiseltä, joka ei oikein hallitse mitään, mutta on ekana osoittamassa toisten virheet ja nauramaankin niille.

Vieläkin muistan spontaanin (ei liity aiheeseen ollenkaan) tapahtuman kun kitchen managerilta tippui iltapalasmoothiet matolle kärryjen päälle. Toinen kiroaa ja kuroaa, mutta ei sitä voi luontaiselle hihiille mitään. Hyvällä tietenkin. Herrashenkilön omaisesti autoin kyllä siivoamaan jäljet pois, mutta koomisuudessa yksi parhaimpia.

Tai kun työkaveri tulee wc:stä ja sillä on kenkään jäänyt häntä roikkumaan eikä huomaa. Häntä siis oli tässä tapauksessa essun nauha. Osoitus kenkään ja haahaa tuli niin luontaisesti, että parempaa ihmistä hävettäisi tuollainen reagointi. Mutta tämmöiset hetket ovat myös elämän suola. Kun ei ne satuta toista ihmistä tai loukkaa. Parhautta.

Mutta takaisin aiheeseen. Aina on niin tapana alkaa rönsyillä tekstissä eikä millään meinaa pysyä aiheessa. Mutta aasinsillat on niin helppo ja pakko käyttää. Asiaa on mittaamattoman paljon! Miten sitä voi vain tiivistää lyhyesti. Mahdottomuus.

 

Sambakarnevaalit olivat myös yksi hienoja hetkiä. Kymmeniä kuvia tilaisuudesta, mutta jaan nyt pari teidän kanssanne. Miltei yksi pakkotapahtumista minne tänäkin vuonna suuntaan. Tervetuloa moikkaamaan! Musiikki, ihmiset, tanssi, tiiviys (iik, ne koskettaa mua), fiilis, joka vetää mukaan.. Uskomatonta! Ehkä parilla alkoholiannoksella oli oma osuutensa asiassa, mutta nautin todella paljon tilaisuudesta.

Stand up on myös asia mistä nautin, silloin kun se on joko hyvää, tai sitten niin huonoa, että pohja pois. Keskivertona se lähinnä haukotuttaa. Mua niin harmittaa kun töiden ja kavereiden puutteen johdosta en päässyt Jimmy Carrin keikalle. Niin odotin kuukausikaupalla, ihan viimeiseen asti, mutta niin vai kaatui käsille. Se olisi ollut unelmaa.

BBC Entertaimentilta tuli useita ohjelmia, joissa oli paljon näitä standuppia tekeviä hahmoja ja ne lämmittävät vieläkin sydäntä. Joitakin voi katsoa uudestaan ja uudestaan, hersyttävän sarkastisia "tilannekomiikka" vitsejä. Eivät ole vielä suomalaiset ihan sille tasolle yltäneet, vaikka myöntää täytyy, että hyviä on tullut paljon vastaan.

Koskahan sitä taas pääsisi stand uppia katsomaan. Kesälomallahan tuota voisi harkita ja katsoa, jos jossain menisi. Ja saisi jonkun mukaan, koska eihän se yksin niin kivaa ole. Enkä koskaan menisi yksin, minnekään. On sen verta sosiaalinen erakko.

 

Sitten on pakko mainita se sirkuskäyntikerta kun läheinen pääsi taikuritemppuun osallistumaan. Huppari vaihtoi ison säkin sisällä köytetyn (mmm) läheiseni päältä taikurin avustajan päälle. Sattuneesta syystä en voi julkaista tästä kuvia, vaikka mieli tekisi. Vielä tänäkään päivänä läheinen ei ole kertonut mitä umpisäkin sisällä tapahtui. Uskokaa, yrittänyt olen utsia.

Uusia tapahtumia odotellessa ja toivoessa. Odottelen. Vieläkin.

Junaraiteet

Miksihän mä niitäkin olen kuvannut. No koska.. Mitä mä en kuvais, todellakin. Kirjaimellisesti. Voi niitä kauniita otoksia pölykerroksesta lattialla kun seuraan kasvua, huoh. Jossain välissä on pakko alkaa miettiä elämän hankkimista. Siis sellaista oikeaa elämää, pois tästä jumista mistä todella nautin. 

Mutta aiheeseen. Olen näpsinyt kuvia oikeastaan vain yhdestä kohtaa junanraiteita, uudestaan ja uudestaan, aina ohi mennessäni, monta kertaa. Se kohta on yksi kauneimpia elämässäni. Kävelet junanraiteen yli, edessä siintää järvi, metsää, siilo. Se kohta on täydellinen. Ja siks mä ikuistan junanraiteet tuosta täydellisyydestä. Got it?

Joskus ajattelin, että ohi kävelessäni joka kuukausi otan siinä kuvan, että saan sellaisen vuosikollaasin, mutta se sitten jäi. Niinkuin useat asiat elämässäni vain jäävät. Tai ei kai enää nykyään. Jotenkin pakonomainen tarve saada asiat päätökseen. Onneks en nyt ole saanut mitään näin älyvapaata mieleeni!

Kuvia kuitenkin on joka vuodenajalta! Siis ei hätää! Jos siis säikähditte, että ette saa nyt minkäänlaista syväluotsintaa junanraiteista lempikohdassani entisellä paikkakunnalla. Mä en petä koskaan tällaisissa asioissa. No okei, näköjään kesäinen kuva on hukassa / sitä ei ole otettu, mutta sen sijaan saatte pätkän Joensuun tienoilla otetusta junanraiteesta. Kyllä se pikkaisen korvaa, on sinnepäin.

Tässä lempikohdassanihan ei kulje kuin sillointällöin tavarajuna. Että ei silleen ole vaarallinen paikka tai mitään. Ylittää. Tähän raiteiseen paikkaan pääsee ylittämällä sillan, joka myös on luonut yksiä upeimpia kuvia kameraani / kännyyni. Mutta siitä sitten lisää myöhemmin, tällainen pikku tiiseri; Älkää missatko sillalta ottamiani kuvia! Ai, että nämä kollaasit on poikaa.

En tiedä kulkeeko junat tuota talvella. En ainakaan muista niinä vuosina kun edellisellä paikkakunnalla asuin, että junanraiteet olisivat olleet talvella putsattuja. Saatan toki olla väärässä, älkää please, oikaisko jos näin on. Haluan elää kauniin mielikuvani varassa ja miksei sitä olisi mulla sallittu. Himputti. Nyt mieleen tuli auratut junanraiteet. Olisko sittenkin niin..

 

Ehkä eniten harmittaa kun kerran matkustin junassa ja siellä oli mahdollisuus kuvata "takaikkunasta" enkä tajunnut sitä kuin vasta sitten kun olimme jäämässä pois. Miten upeita kuvia olisikaan saanut metsän keskeltä, järven yli, peltojen kulmassa olevista raiteista. Olen odottanut seuraavaa vastaavaa kertaa, mutta löydettyäni Onnibussin (ei-maksettu mainos, saanko nyt ilmaisia matkoja?), ei, se ei ollut kadonnut, haha, olen seikkaillut sillä ja ottanut tie-kuvia.

Niin. Junanraiteet. Eikö silmä lepääkin siinä. Kauneutta sekin, mitä ei välttämättä tule aina huomioitua ympärillä. Miten kaipaankaan niitä kävelyretkiä tuosta kohdasta. Onneksi osasin arvostaa entisen paikkakuntani kauneutta kaikessa määrin vielä siellä asuessani, niin tänä päivänä ei enää niin harmita kun en saa siellä asua enää.

Jospa tänä kesänä saisin kuvattua / löydän kunnon kesäisen raidekuvan, niin helpottaisi. Hieman jäi vaivaamaan enkö todella ole ottanut vai enkö vain löytänyt sellaista.