Kirkkojen sisällä

Kun sitä matkaa ja reissaa paikkakunnilla niin aika usein löydän itseni kurkkimasta kirkkojen sisuksia, hautuumaita ja kuvaamassa kirkkoa ulkopäin monesta eri kulmasta. Kukapa näin ei tekisi? Ja mistä se kertoo? Onko sitä luonne niin synkkä, että pakkopakkopakko? Vai kiehtooko se historia, mitä kirkot sisällään pitää. Kauneus, hiljaisuus, harmonia, rauha. Kyllä ne sitä vaan huokuu. Tai kaikki yhdessä.

Itse henkilökohtaisesti en ole oikeastaan käynyt kuin ortodoksisissa sekä luterilaisissa kirkoissa. Suomessa. Ulkomailla on ehkä vähän tullut käytyä muunkin uskonnon kirkoissa ja temppeleissä.

Ikäväkseni en useimpia paikkakuntia muista, mistä nämä kuvat on otettu, mutta joistakin kuvista muistuu mieleen. Onhan ne  tuolla kansioissa ylhäällä, mutta kun NAS. Se löytää vain kuvat hakusanalla. Ihana NAS. Pusipusipusimuiskis!

Joka kerta sitä ihmettelee miten erilaisia kirkot sisältä on. Luterilaiset puukirkot on ylpeitä, veistoksellisia, kutsuvia, yksityiskohtaisia. Kun taas kiviset, betoniset, tiiliset yms ovat kaikuvia, yksinkertaisia, ehkä vähän tylyjä(?).

Ortodoksikirkot taas.. Wow! Mistä mä aloittaisin. Ulkoapäin jotkut ovat karuja, yksinkertaisia ja.. Hmm, miten sanoisi, jotta ei mollaisia, koska se ei todellakaan ole tarkoitus, ei ehkä niin luokseen kutsuvia. Mutta sisältä taas. Oumai! Joka kerta tuntuu, että sisus imee mukaan, vaikka sen olisi nähnyt monta kertaa, aina on jotain uutta, kaunista, prameaa, upeaa, sanoinkuvaamattoman uskomatonta. Ne oikein kutsuu olemaan ja rauhoittumaan.

En sano etteikö jotkut luterilaisetkin kirkot sisältä olisi upeita, mutta ortodoksikirkko ei petä koskaan. Ainakaan tähän mennessä ei ole sitä tehnyt. Maalausten, ikonien, esineiden yhteensulautuminen ja tuhannet yksityiskohdat mitä pienikin kirkko voi pitää sisällään.. Miten sellaista ei voi olla ihailematta? Miten sellaisen äärellä ei voi rauhoittua ja hiljentyä. Kaiken sen edessä, sivulla ja vieressä.

Yksi kauneimpia ja värikkäimpiä ortodoksikirkkoja on Kajaanissa. Vaatimaton rakennus, mut sisällä väriloisto, ikonien määrä ja maalaukset shokeeraavat kun astuu sisään. Siellä ei tainnut olla kohtaa jota ei maalaus tai ikoni olisi peittänyt. Vieläkin tulee usein katsottua ottamiani kuvia sieltä. Se paikka todella sykähdytti ja voisin varmasti viettää siellä tuntikausia vain katsellen ja kierrellen. Henki salpautui sen kauneuden edessä totaalisesti. Oi jospa sinne vielä pääsisin. Varmasti joku päivä. Ehkä. Luulisin. Kai.

Kaunis paikka on myös Sumiaisten puukirkon sisusta. Sisällä tuoksuu vanhahko kellari, kaikki on vähän rappeellaan, mutta se henki mikä siellä on. Aikanani lapsuudessa kun olen mummolassa ollut, olen unissakävellyt tämän kirkon etuoven portaille talvipakkasella. Niitä ikäluokkia taitaa olla se päätöskin, että haluan siellä mennä naimisiin. Kirkko jo itsessään on aivan upealla paikalla, ulkonäöllisestikin upea, mutta sisäpuolen juuri tuo vanhuus, tai kulahtaneisuus, miksi sitä nyt haluaa sanoakaan, tuo sellaisen turvasataman olon.

Uruthan herättävät katseeni loistamaan myös. Äskettäin eräässä koulutuksessa pääsin pitkästä aikaa Finladia-talossa käymään ja se WAU-fiilis oli käsittämätöntä. Vaikka nyt ei kirkko olekaan, mutta urut. Massiivisia, upeita, valtavia, mutta silti niin.. siroja? Luulisin etsineeni tuota sanaa.

Jännää on myös valojen hyväksikäyttö kirkoissa. Ihan parasta oli jouluaattonhartaus pienessä tsasounassa keskellä metsää, jossa ei ollut sähköjä. Kynttilänvalossa, monta ihmistä, hieman kylmä. Missä muualla voit saada syvälle sellaisen rauhan ja joulun fiiliksen. Ei missään. Varmaan enää koskaan sen jälkeen. Siinä natsasi niin monta asiaa yhteen erillisistä fiiliksistä, että mä en löydä edes kuvaamaan sitä olotilaa, joka mulle siellä tuli.


Muutenkin ortodoksikirkoissa on himmeämpi valaistus, kynttilät ja kruunut sivussa, mutta pääosassa. Verrattuna nyt luterilaisiin kirkkoihin missä on tullut käytyä. Ne kun tuppaa olemaan valoisia, ilman varjojen häivääkään, vaaleita ja avaria.

Penkkirivit tietenkin ovat yksi valtava ero näissä kahdessa eri uskontokunnan kirkoissa. Ortodoksisessa kun ne kiertävät seiniä, luterilaisessa tuntuu välillä, että ovat pääosassa. Jakavat kirkon. Joskus miettinyt, tekevätkö penkkirivit ristin kirkon sisälle käytävillä, mutta ikinä en ole kirkon sisällä ollessani tätä muistanut katsoa. Varsinkaan näissä vanhemissa kirkoissa.

Puukirkkojen alttaritkin ovat niin erilaisia kuin näiden uudempien kirkkojen. En ymmärrä miksi pitää olla niin karuja alttareita nykyään. Alttaritaulutkin tai -teokset ovat joissain niin utopisia ja sekaisia, että joskus sitä miettii, miten nämä oikein kirkkoon liittyivätkään.

Vaikka en järin uskonnollinen olekaan, kirkon tuoma rauha ja ne syvät kokemukset mitkä on olleet, laittavat tämän henkilöllön nöyräksi. Ehkä pieni ymmärrys mikä merkitys kauneuden vaalimisella, historialla, kulttuurilla ja rauhalla mielessä on. Se, että hyvänolon ei tarvitse olla hauskaa ja hassua ja humoristista. Hyväolo voi tulla rauhoittumisellakin ja hiljenemällä. Tai sitten allekirjoittaneesta on tullut vanha.

 Aion silti vastakin käydä tuolla ja täällä, joka kerta jossain kirkossa. Ihan just siks.