Valojen lailla

En oo nähny Mona Lisa -taulua enkä Monacon F1 -rataa enkä Nicole Kidmania livenä. En oo nähny suihkusaippuan tekoa, jetiä enkä untuvatyynyn räjähdystä. Mutta katto- ja seinävalonlähteitä olen nähnyt! Siksi siis tämä kirjoitus.

Nuo tärkeät, useinkin huomaamattomat, mutta tärkeät huoneen ja erilaisten tilojen valaisijat.
Loistavat erilaista valoa, tuoden erilaista tunnelmaa ja näyttävät.. Noh, useimmiten aikas hienoilta. Siksi sitä varmaan niin usein lattialla makaa ja tuijottaa. No en *virn*.

Kuten varmaan jo muutamaan otteeseen tämän blogin (yllatyskyykky!) kirjoituksissa on käynyt selville kaikenlaiset oudot asiat kiehtovat pieniä tihrusilmiäni ja muodostavat aivoissani mahtavia mielikuvia hyvästä hetkestä. Ja valo on todella iso osa. Sitä yrittää ja yrittää onkia samaa fiilistä kuvaan, mikä on livenä ja kyllä täytyy kadehtia hyviä valokuvaajia, jotka onnistuvat siinä hetkessä ja parissa kuvassa. Mulla menee ainakin ja vähintään 10 kuvaa enkä silti saa just sitä fiilistä. 

Mutta tosiaan, sitä on tullut koluttua mitä ihmeellisimpiin ja kenties tällaiselle ei-urheilun-ihmelapselle haastavimpiin paikkoihin nappaamaan kasa kuvia, jotka luurin / kameran näytöllä näyttävät hyviltä ja kun ne siirtää koneeseen, huomaakin, että ne on täyttä shaissea. Kyllä sitten mustelmaista säärtä kismittää. Ja äkkiä painamaan deleteä, koska ei halua muistaa kokeemaansa tuskaa enää ikinä epäonnistuneessa valokuvassa ja haluaa säilyttää mielessä sen kauniin valon heijastuksen.

Varmaan juuri valojen takia tykkään istua hämyisissä kantispaikoissa sekä pubeissa, silloin kun epätoivoisesti yritän virittää sosiaalisen median ulkopuolista elämää. Ehkä yleisellä fiiliksellä on myös osansa, mutta näissä paikoissa valot on kivasti korostamassa, peittämässä tai viemässä fiilistä parempaan. Kylläpäs tässä kirjoituksessa vilisee fiilis -sana. Ihan kuin olisin oppinut uuden slangisanan *virn*

Enkä voi kuin ihmetellä, mitä sellaisen ihmisen päässä liikkuu ja mistä repii ideat erilaisiin valaisimiin. Pieni värisevä kade-ääni edellisessä lauseessa paikallaan, koska.. Joskus vain kun kävelee tilaan ja siellä vastaan lyö valosinfonia niin se on henkinen WAU. En koskaanikänämilloinkaan halua lähteä pois. Että antakaa mun vain istua, nauttia, sulkea silmäni ja avata ne, koska haluan hämmästyä uudestaan ja uudestaan.

Täytyy kyllä myöntää, ettei sellaisia paikkoja kovin montaa ole missä olisin itse henkilökohtaisesti käynyt, mutta kyllä niitäkin vain löytyy. Hah, olen mä jossain joskus ollut, vaikka ei uskoisi. Itsekin mietin usein olisiko se vain unta, koska enhän mä missään koskaan.  Kun ei ole tarvetta. Mulla on täällä kaikki. Paitsi lottovoittoa ei ole.

Eräässä hotellissa oli mielettömät lamput seinillä ja vastaanottoaulassa. Siellä olen piipahtanut useammankin kerran, koska.. Olen yöpynyt hotellissa, siellä on hieno näköalaterassi sekä se on sopivalla kohtaa sijoittunut. Vaikka ei niin luksusta, mutta silmiähivelevää kauniiin nukkaista. Pikkasen kulahtanutta, ajanpatinaa.

 

Kunpa itsellä olisi sellainen taito, että osaisi hyödyntää tilan, valon ja lampun harmonisen yhtenäisyyden. Mä niin haluaisin, että olisi tehokas valonlähde kun esimerkiksi virkkaan tai näprään. Mutta kun sitten kuvankäsittelyssä saisi olla paikka, jossa valo ei häikäise näyttöä. Telkkaria katsoessa taas pitäisi olla tietty valo. 

Täytyykö mun tätä varten nyt sisustussuunnittelija palkata tähän mansioniin, jotta elämäni oli yhtä WAU:ta aina kun astun kotiovesta sisään ja käsiä yhteenläpäyttämällä teknologisen ihmeen kautta kotini tietäisi minkä valaistuksen haluan. Tai se olisi siellä jo het kun astun ovesta sisään, koska wifi olisi tunnistanut tuloni ja mielialani ja mahdolliset mitä haluan tehdä -fiilikseni.

Ehkäpä se voisi olla seuraava projekti elämässäni. Tehdä älyvapaa koti. Mutta siihen todennäköisesti tarvitaan niin paljon johtoja etten mä. Johdot kun on mun silmien kauhistus. Pitäisi olla pattereilla toimia lamppuja, mutta miten ne sitten toteuttaisi ajatukseni ennenkuin edes itse ajattelisin.

Mun täydelliseen elämääni tuli just nyt pieni särö. Miks mun pitikään tajuta tämä. Saada edes ajatuksiin. Tiedän, että se jää sinne häiritsemään ja käytän kymmeniä tunteja Google-hakuihin, jotta selviää onko ajatukseni edes hypoteettisesti konkreettisesti toteutettavissa. Ihanasti sain viljeltyä sivistyssanoja *tähän silmää iskevä hymiö*.

Jään apaattisesti tuijottamaan karun kylmää kotiani ilman hehkeitä valonlähteitä, pohtimaan ratkaisua sekä googlettamaan ideoita, joihin ihastun, mutta todennäköisesti en koskaan toteuta. Oih, valo, kristalli ja kuohuva. Oletteko pelastajani tästä ajatusmyllerryksestä.

Virkattu Marilyn

Dodii, pakkohan se on toinenkin kirjoitus tälle päivällen julkaista kun vihdoin viimein sain valmiiksi tämän ehkä parhaimman teokseni mitä käsilläni olen itse tehnyt, ja kääk! osittain jopa suunnitellut. Kirjaimet. Muokkailen joitakin vanhoja tekeleitäni. 

Mä en pysty sanoin kuvaamaan kuinka ylpeä olen itsestäni. Ihan siksi, että suunnittelin osittain itse ja siksi, että sain valmiiksi! Miltei kohta juostava tyynyostoksille, että saa täysin valmiiksi ja paketoitua lahjaksi. Ja olenhan mä ylpeä myös siksi, että itseasiassa koko on oikea, kuva on tunnistettava (samoin kuin kirjaimet, ehkä pientä säätöä olisi vielä tarvinnut, mutta annan sen itselleni anteeksi KOSKA! tämä oli ensimmäinen yritelmä ja lopputulos hyvä, nih!) ja jälki on suht siistiä. Mitä muuta voisin itseltäni odottaakaan..

Ainut mikä suunnattomasti ärsyttää ja siihen pitäisi keksiä ratkaisu mitä pikemmin on tuo lankojen sotkuun meneminen. Mä en pysty ymmärtämään miten kukaan julmetusti virkkaava / kutova useammalla värillä kestää sitä lankasotkun selvitystä joka kolmannella rivillä. Ja mulla keksimäärin neljä aloitusta per rivi, että ei edes niin paha kuin voisi ollakaan.

Hieman kesti näiden valmistuminen, koska loma pysäytti aivotoimintani hetkeksi ja olin kaukana poissa virkkauskuvioista. Nauttimassa metsän rauhasta, sekä hyvin fyysisestä rasituksesta, josta jalkani vieläkin jaksavat muistuttaa. Hyvän virkkauasennon hakeminen oli välillä.. Noh, hyvin tuskaista ja kipeää. Sieltä sitä kuitenkin sinniteltiin, valmiisiin kätösiin.

Etupuoli oli ehkä kenties hieman helpompi tehdä, koska oli valmis ohje ja sitäpä sitten seuraili innokkaasti. Välillä arvelutti, että mitä tästä nyt oikein tulee kun näytti hyvin hyvin huonolta. Kertaakaan en tätä työtä kuitenkaan purkanut, annoin mennä ja naattia. 

Kirjainten suunnittelu sitten olikin vähän haastavampaa, siihen meni sitten yksi ilta rattoisasti. Etsiskelin valmiita pohjia kirjaimista, mutta suurin osa oli liian isoa / pieniä / rumia tai löysin jonkun muun tekosyyn miksi ne eivät käy. Parempi oli siis väsätä ihan itse niin sai sellaiset mistä tykkäsi ja olivat sopivan kokoiset.

Hommanhan tein sitten ihan perinteisesti PS3:lla, koska eihän vanha kaakki osaa muilla tehdä. Olisi varmasti ollut helpompiakin tapoja tehdä, mutta tämä oli mun tapa ja valinta! Enkä kadu sekuntiakaan, koska tykkään lopputuloksesta. En ehkä täysin, mutta tykkään aika kovasti.

Tämähän tulee siis lähisukulaisen vaimokkeelle joululahjaksi. Totisesti toivon, että hän tykkää. Jos ei tykkää, otan takaisin omalle soffalle, koska.. Siitä pitää tykätä, sillä selvä.

Tuohon lankasotkuun todentotta pitää jonkinlainen ratkaisu yrittää löytää. Se vie niin paljon tehokasta virkkuuaikaa enkä mä aina innoissani jaksa kesken virkkailun siirtää keriä niin ettei ne menisi solmuun.


En ole vielä kuitenkaan googlettanut tätä ongelmaa, haluan vielä ehkä yhden työn ajan nauttia siitä. Edessähän on vielä Lemmy-työn takaosan virkkaaminen sekä sukulaiselle synttärilahjaksi tulevan Jimin takaosa. Sitten pitää miettiä mitä seuraavaksi tekisi.

 Alla työt valmiina, tyynyä vailla. Pitänee suunnitella uutta Ikea-reissua, vaan eihän tässä kiire ole. Jouluun on vielä aikaa.

Mä oon niin onnellinen tästä!

 

Taidettako

Tuli mieleen nämä hassut (?) kuvat kun aloittelin töihin sellaista muotokuvaprojektia ja käsittelin hellästi photoshopissa jo otettuja kuvia. En vain ymmärrä miksi. Oli pakko jättää kuvankäsittely sikseen ja kirjoittaa tämä. Jälleen, ei mitään sanottavaa, mutta jos tällä kertaa (hehheh, vitsivitsi) kuvat kertoisivat enemmän kuin sanat.

Joku voisi kysyä, että miksi tuli mieleen. Ihmisten naamavärkkejähän sä siellä manipuloit paremmiksi niin miten voi tulla tällaiset kuvat mieleen. Eikä mulle ole siihen muuta vastausta kuin, että allekirjoittaneen mielenkulut ovat mielenkiintoisia. Ne löytävät hassuja aasinsiltoja mitä oudoimmista asioista. Uskotteko ette? Toteemia, kelloja, haarniskoja, patsaita. Mikä näitä yhdistää ja miksi ne tulee mieleen kun katsoo kasvokuvia. Arvaa ja voita! 

Mutta edelleen, älkää kysykö miks mä olen ottanut näitä kuvia. Miks NAS haluaa tuoda ne "taide" haulla. Miks mä olen pistänyt hakuindeksiksi "taide" näihin kuviin. En edes itse voi sitä käsittää, joten pikkasen tuntuu, että vaaditte taas liikoja allekirjoittaneelta. Ei, en tajua oikein itsekään itseäni. Sitäkin tapahtuu useammin kuin uskaltaisin julkisesti myöntää. Kuiskaan sen vain.

Kaipa näistä sitten tulee mieleen se, että olisi aikoinaan ollut kenties ehkä vähän kuvakäsitellä näitä otoksia. Että niistä olisi tullut taidetta. Niin! Niin sen täytyy olla (puuh, pelastus leimautumiselta!). Näistähän todentotta saisi jotain hienoa.. Hmm...

Ei, en voi! Mulla on nyt tuo tärkeä projekti menossa enkä anna minkään haitata sitä. Siis uusien projektien. Ja itseni tietäen löydän kohta jonkun näistä kuvista photarissa käsittelyssä. Huoh. Yritän kuitenkin vastustaa kiusausta.

Näistä kuvista ei oikein saa irti tekstiä, koska todennäköisesti olen enemmän ulalla kuin te miksi lisään näitä kuvia tänne ja pidän yllä ajatuskirjoitusta ilman päätä ja häntää. 

Hei! Kattokaa! Haarniska! Oho! Lippuja rivissä! Hihi, ootteko ennen nähneet moista puhelinkoppia! Entäs tuollaista käyrää patsasta! Hoho, puuhun veistettyjä kunkkuja! Sitä ette varmaan oo ikinä nähneet! Tähän väliin innokasta osoittamista. Katokato, kato hei! Huomioi tuo tikkupatsas! KATO NYT!

Kohta sieltä kuulee: älä huuda mulle! mä oon herkkä! ÄLÄ HUUDA MULLE! Ja mä oon ihan nolona kun korotin ääntäni. Eiku en. Mulla on vain kantava ääni, jota en voi hyväkskäyttää kun suu on täys popparia. Enkä voi kirjoittaa tekstaria. Tajusitte pointin?

Tänään mä ihmettelen itseäni enemmän kuin pitkään aikaan. Ehkä se johtuu siitä kun sain kuulla olleeni hienovaraisempi ennenvanhaan, teininä. Tietämättäni. Sain kuulla paljon muutakin, jota ensin mietin vedätykseksi, sitten jekuksi, ja lopuksi mä en keksinyt kuin oudon huumorin yhdistettynä johon hulluun. Jota en tunnista. Enkä halua. Jäi pikkaisen paha mieli, outous ja hämmennys. Käsittämättömyys. Mutta se nyt ei tähän kuulu, märehdin sitä toisella vatsallani myöhemmin.

Nyt tuntuu, että olisi hyvä hetki lopettaa tämä kirjoitus tähän Suomen itäisimmän pisteen näyttävään merkkipaaluun (tois puol jokkee on Venäjä) sekä näihin hassuihin puupökkelöihin ja tuohon käyräkomistukseen *virn* 

En enää löydä sanoja. Olen sanaton. Kuvat kertoo. Tuijottakaa niitä. *ilkeä haha lempeästi*. Varovasti kuitenkin, ettei aasinsillat saa teidänkin mieltänne vaeltamaan!

Karjalanpiirakka

Niin. Sellasiakin on tullut tehtyä. Ja kuvattua. Ihan Teidän riemuksi! Mikä voisi olla turhempaa tekstiä kun katsokaa, vuosia sitten tein, hah. Mitään en enää muista, mutta tässäpä saatte.


Karjalanpiirakat ovat oikeasti aivan älyttömän hyviä. Siis kertakaikkiaan oikein kunnollinen munavoi leviteltynä lämpimän piirakan päälle. Vesi herahtaa kielelle pelkästä ajatuksesta!

Entisessä elämässä piirakat kuuluivat jokaiseen jouluun. Ja niiden piti olla Oikeita. Ei, ei leivottu, mutta niiden piti olla tiettyjä. Onneksi, koska ne tietyt olivat hyviä. Joskus sai Itä-Suomesta mummojen tekemiä Aitoja karjalanpiirakoita, tai ex-anopin. Voi kiesus. Voinko muuta sanoa miten hyviä olivatkaan. Oi kun olis itse päässyt edes lähelle sitä makua.

Kuvista täytyy rehellisyyden nimissä todeta, että ei, se en ole minä joka rypytän piirakoita. Aika näpsäkästi käy kuitenkin entiseltä työkaverilta. Ihan kateelliseksi tulee. Toisilla se on tuo kädentaito hallussa.Taikinan kuitenkin tein, ohjeen mukaan. Pitihän meikänkin jotenkin osallistua. Vahdin myös uunin ääressä etteivät piirakat pala.

Tällä kertaa myös resepti taikinaan. Kumma kun itse teki ilman alkuperäisen tekijän valvovaa silmää, taikinasta ei yhtään tullut niin hyvä. Kenties käynyt salaa lisäämässä sala-aineksia, joista se suussasulava maku tulee. Ikäväkseni en muista kuinka kauan näiden uunissa piti olla, nämä kun on tehty leivinuunissa. Siinäkö kenties se salaisuus?

Vaan kyllä ex-anoppi ihan sähköuunissa teki, ja silti ne oli hyviä. Itä-Suomen mummojen tekotavasta en osaa sanoa, en ole koskaan nähnyt.

Pakko se on myöntää, että itsetehdyt maistuvat paremmilta kuin kaupan. Jos kaupan tuotteista pitäisi valita, kyllä pakastepuolelle menisi. Niistä kuorista tulee just silleen rapsakoita ja ne saa "tuorelämpöisinä" kun taas irtopisteistä ostettuina pitää lämmittää uudestaan ja niistä tulee lötköjä. Pienestä se on makunautinto kiinni!

Voi kun pian taas saisi. Itsetehtyjä karjalanpiirakoita. Kenen luo mä änkeän Itä-Suomeen kylään etukäteisvinkkailujen jälkeen.

Pöytien kulmia

Sitä pukkaa kollaasia taas. Pöydistä. Hah! Tätä ette osanneet arvata. En minäkään. Ällistyin varmasti enemmän kuin kukaan kun näitä tuppasi eteen kuva toisen perään. Mutta täytyy kyllä myöntää, että kauniita penteleet ovat.


Joissain kuvissa tosin miettiä täytyy, että miks olen käyttänyt "pöytä" sanaa löytääkseni kuvan, mutta onhan niissä, ainakin kulma tai osa näkyvissä. Kaikissa jopa tällä kertaa.

Ehkä yksi upeimpia kuvia mitä ikinä olen ottanut on extempore juuri tilasta poistuessani torniravintolassa, ulkona sumu ja savupiipusta savu nousee. Pöytä ikkunan edessä katettuna.. Jotenkin siitä huokuu kauneus. Se huutaa upeuttaan. Ja mä otin sen! Sen kuvan löydät tämän kirjoituksen lopusta, arvoiseltaan paikalta.

Kun on oikein kauniisti katettu pöytä niin onhan sitä ilo katsella. Vielä ilompi syödä moiselta! Kovin montaa kertaa (ikävä kyllä) ei ole tullut vastaan tilanteita, joissa olisi päässyt oikein juhlavasti katetun pöydän ääreen. Toki sitä itse juhlina ja suurempina pyhinä pikkasen parempaa pöytään pistää kattauksen merkeissä, mutta eihän se vedä vertoja millään näille. 

Kankaiset lautasliinat lepää silitettyinä kaapissa edelleen, monessa eri värikuosissa. Kai sitä on vain suosiolla alettava pitämään juhlavia iltapukuillallisia, jotta tulisi nekin käyttöön. Ennekaikkea kai pitäisi opetella taittelemaan ne jotenkin nätisti. Siinäpä sitä seuraava ajantappoharrastus jos ei kädet virkkausta kestä. Hmm.. Kristallit pitää vielä ostaa * viirumainen silmänisku*.

Onhan tietenkn muunkinlaisia pöytiä kuin ruokapöytiä! Huh! Blondin älynväläys kun kerrankin leikkaa. Ihan vaikka sivupöytiä, tai olohuoneen pöytä, tai jopa apupöytä! Varsinkin jossain kartanoissa, sellaisissa  vanhoissa puisissa, on todella hienoja senkkejä ja apupöytiä, istumaryhmiä koottu kauniiden pöytien äärelle. Pöydät vielä usein kauniisti "sisustettu" ajan henkeen. Jos ei tuolit olisi niin epämukavia, mikä niissä olis pyllyä pitää pitempääkin. Sen verran mukavuudenhaluinen takamus, ettei epämukavasti tykkää tuntikausia istuskella.

Vaikka en nyt yleensä tänne (ainakaan vielä, ainakaan kamalan montaa) ole ulkomaalaisilta reissuilta otettuja kuvia pistänyt, nyt oli pakko pistää eräästä vanhasta kartanosta Saarenmaan lähettyviltä oleva pöytäkattaus. Koska se on kuin postikortti! Se koko kartano oli niin kertakaikkisen upea, karu, kylmä ja aatelistinen, että välillä väreet kulkivat iholla.

Joskus sitten taas saattaa ihan pelkkä laivaravintolan pöytä tuoda juuri sen oikean tatsin silmiin, jotta kokonaisuus on hyvä. Ihan pieni lisä, ja koko kuva muuttuu (uskokaa pois, mulla on myös ilman pöytää viereinen kuva eikä se ole yhtään niin hyväkaunis).

Edellisellä paikkakunnallani oli myös vanha kartanoravintola, jossa pariin otteeseen tuli käytyä kahvit juomassa ja nauttimassa  näköalasta. Siellä oli sellainen pikkanen kahvilanurkkaus ja iso lounaspuoli. Hiukan silmiin pisti nykyaikainen buffet linjasto, mutta kun sen sulki mielestään pois, loppu olikin kaunista katseltavaa.

Joskus sitä on vain pakko kuvitella miltä mahdollinen pöytäkattaus näyttäisi. Enhän mäkään voi kaikkea tarjota teille valmiina, vaikka näin internetin valtakauden aikana onkin oikeus ja kohtuus olettaa, että kaiken tiedon saa valmiina. Mutta ehei! Ei tässä blogissa. (yllatyskyykky). Välillä on treenattava teidänkin aivojanne, oi rakkaat.

Alla paras kattauskuva, jonka olen ikinä ottanut. Siinä kiteytyy kaikki.