Auringonsilta

Joillekin vielä epävarmaa, että tykkääkö se allekirjoittanut nyt vedestä vai ei. No tykkää! Rakastaa! Palvoo! Jumaloi! Vaalii! Että se on nyt toivottavasti selvää.

Elämäni parhaimmat vuodet olivat kun sain asua vesien lähellä. Sitä ennen mökin ranta oli the place. Mulle on ihan sama onko meri, järvi, puro vai lampi. Lätäköstä voin neuvotella *virn* kunhan vesi.

Jos mulla olis kamera, jolla ottaa kunnon yökuvia mä varmaan kukkuisin jollain rannalla kaikki yöt läpeensä kuunsiltaa kuvaamassa. Mutta kun ei ole, tässä kirjoituksessa sitten nautitaan auringonsillasta järven pinnalla. Ehkä muutama muukin kuva eksynyt sekaan, jossa aurinko nauttii järven seurasta ja läsnäolostani. Kuka niitä laskee, sinnepäin.

En ole koskaan oikein syvästi miettinyt miks mua tuo vesi niin kiehtoo. Joku salainen fetissi muiden salaisuuksien joukossa. Sellainen missä yhdistyi grillaus, vesi, aurinko, rakkaat ja musiikki oli sellainen henkinen riemuilotulitus, jollaista en usko kokevani enää ikinä tässä maailmankaikkeudessa. Nopeasti suunniteltu veneretki. Se se oli, piti vanhan hetken aikaa miettiä miten tämmöinen tilanne onkaan päässyt syntymään.

Toinen kerta oli vuosia vuosia sitten Porvoossa, jossa yllärireissulla erään ystävän saarimökillä tapahtui vastaavaa. Sieltä vain uupui se luksushiekkaranta varpaiden alta. Eli ainakin todistetusti kaksi kertaa olen elänyt unelmaani. Voiko siis valittaa jos ei enää saa sitä. Kyllä mä uskon, että vielä joku päivä joku vie mut salaiselle hiekkasaarelle ja pitää siellä aamusta iltaan karaokea laulaen,  grillaten, sangriaa juoden ja varpaita lämpimässä vedessä lilluttaen. Oi onnea, oi autuutta! Joko mennään? Nyt?

Aurinko on siitä jännä, että se saa tavan kuvan, pinnan ihan eri fiiliksen. Kuitenkaan et saa sitä fiilistä mikä livenä on. Se välkehtely ja varjojen syvyys ja kulmat, se on tosi silmiä hivelevää. Silloin ei tarvitse edes sanoja kun varmasti jo kasvoilta ja silmistä hehkuu se tyytyväinen mielihyvä mitä näkyy tuo eteen. Olisi niin söpöä istua jonkun kanssa käsikädessä hiljaa laiturilla ja vain katsoa eteenpäin. Supersöpöä. Saattaisin mennä jo niinkin hienoon ilmaisuus kuin ihqua.

Rantamökillä, silloin kun se vielä oli, alkoi päivä heti aamusta laiturilta radion ja kahvin kera. Sieltä tiesi jälkipolvi tulla etsimään kun nälkä alkoi iskemään. Kesäkeittiössä sitten aamupala ja syömään laiturille. Saivat syödä siellä rantahiekassa jogurtit ja leivät ja katsella maisemaa. Ja kuunnella lokkien kirkunaa. Huoh. Mistä sekin nyt mieleen tuli. Hetkessä pilas tunnelman, johon itseni jo uppoutin.

Vaikka sitä on ottanut varmastikin satoja kuvia auringon siivittämistä vesistä niin mikähän siinä on, että niin harvoin ne on niin kauniita kuin livenä. Mainitsinko jo tästä. Taisinpa niin tehdä. Kertaus on edelleen opintojen äiti! Tosin kauneudessa kertakin riittää. Ja kun on kerran kauniin auringonsillan nähnyt, ei sitä varmasti unohda koskaan. Vähän sama kuin kuunsillassa. Luulen ma.

Näihin tunnelmiin onkin sitten hyvä lopetella ja alkaa odottamaan uusia aurinkoisia päiviä vesien äärellä. !