Keikka

Onko musiikki elämä vai elämä. En osaa olla ilman musiikkia, ääntä, köhinää tai muuta vastaavaa. Vähintään radio päällä. 24/7. Jotain ääntä jostain, koska hiljaisuus.. Niin se on varattu sille kun istuu metsässä tai rannalla tai kävelee vesisateessa, lumituiskussa tai räntämyrskyssä. Muuten pitää olla jotain musiikkia tai ääntä. Jopa nukkuessa, tätä nykyään.
 
Ensimmäisiä kosketuksia mitä nyt viitsin, kehtaan ja ilkeän mainita keikkailuun koin vuonna 1993 kun vieläkin sydäntä lähellä oleva yhtye Metallica saapui Ogeliin konsertoimaan. Silloisen läheisen ystävän kanssa alkukesän säässä porisimme ja moshasimme Ogelin kentän äärellä. Uh juu!

Sitten ystäväni Aarne Tenkanen teki lähtemättömän vaikutuksen huonon musiikin maailmaan. Mulla on vieläkin tallella useamman sadan kappaleen arkisto ko lajia. En yksilöi yhtyeitä enkä biisejä tästä kategoriasta musiikillisen kateuden johdosta ja koska mitenkään näitä biisejä ei voi eritellä. Ne pitää kuunnella fiilispohjaisesti.

Noh, sittemmin on Alibit ja Tavastiat ja Lepakot ja Henkat ja vaikka mitkä tullut kölyttyä läpi mitä ihmeellisimpien artistien ja bändien perässä. Miksi ei? Miltei voisin allekirjoittaa, että bändi ku yhtye, laulaja ku rääkyjä, livenä toimii 99% kaikki. Jos ei muuten niin myötähäpeän siivettämänä. Vahingoniloisesti tietenkin.

Jos jotain kestosuosikkeja pitää mainita niin villinä nuoruutena tuli reissattua ympäri ämpäri Suomea Popedan kelkassa. Näistä ajoista ei kyllä nyt digimuodossa ole kuvia, mutta tulossa! Ah nuoruus! NOT! Eput tietenkin kolahteli tällaiseen lähiönuoreen kovaa. Nykyään Apulanta ottaa hyvää sijaa tässä kolmikossa. Sitten monta muuta, minkä nimeä en kehtaa edes mainita, koska Maine. Menisi. (mikä?)

Noh, koska olen jo sen ikäinen, että voin häpeilemättä tunnustaa kuuntelevani musaa ku musaa. Ja koska istuin lapsena joka ikinen viikonloppu auton takapenkillä tappelemassa veljen kanssa kuunnellen devakukkudea ja rautalankamusaa, niin kyllä. Mä olen käynyt myös erinäisissä iskelmätapahtumissa. Ette seivästä! Kari Tapio, Frederik, Arja Koriseva, Jari Sillanpää.. Sellainen mä olen. Hoilaan mukana ja joraan ja nautin. Jopa karaoke-baarissa karaoiden aikaan.

Inhottavinta on ehkä se, ettei omaa oikein genreä mikä olis kestosuosikki. Olis kiva sanoa olevansa hevari (kuten mummot kadulla perääni huutelevat), tai hiphoppari tai.. Mutku en oo. Aina kun jonkun laulajan tms teilaan, siltä tulee hyvä kappale! Se on niin epäreilua. Enää en voi sanoa kuuntelevani bändiä vaan biisiä! Vaikka katusoittajan soittamana Stokkan kulmalla. Mutku ne kylmäväreet. Ne kertoo, että nyt biisi iskee ja lujaa.


Keikoilla käydessä on aina yhtä mukava huomata miten ihmiset, ne nyrpeimmätkin, rentoutuvat, unohtavat itsekritiikin (allekirjoittanut etupäässä! Yllatyskyykky!) ja nauttivat. Se hivelee tällaisen vanhan kyynikon sydäntä oudolta lämmöltä kun ihmiset heittävät hetkeksi ne arkipäivän pakolliset roolit roskiin ja ovat nautintoa metsästäviä pikkupetoja, jotka kehräävät ensibassojen soidessa ja tunnistaessa kappaleen.

Joillakin bändeillä / esiintyjillä on sellaista karismaa ettei sitä levyillä kuule eikä koe. Sitten sitä mollaa koko kappalekoodin ja päädyt kuuntelemaan immistä ja immiskokoonpanoa livenä. Voi pojaT! Tällaisen sykähdyksen itselläni sai (älkää kivittäkö!) Arja Koriseva sekä Jari Sillanpää. Okei! Nyt myönsin! Vääntäkää vaan veistä haavassa.

Mutta jostain syystä en juurikaan noteeraa ko henkilöiden kappaleita radiosta tms kuultuna, mutta annas olla kun livenä näki! Miten näppärästi se lavakarisma ja yleisönottaminen kävi. Oli luvattoman luontevaa. Käydäänköhän siihen kursseja jossain?

Saman tempun ilkisivät tehdä (vaikka jo ennestään diggailin) Sonata, Sunrise sekä Fröbelin palikat.

Loppusanat ehkä kiinnostavimmista, huonoimmasta, noloimmasta sekä häpeämäärältään suurimmasta keikasta, joka oli synttärilahja minulle: Johanna Tukiaisen keikka. Tai en oikein tiedä voiko sitä keikaksi sanoa. En oikeastaan tiedä miksi sanoa sitä. Mutta näin Tuksun livenä! Hah! En halua kokea sitä koskaan enää uudestaan. Se kuuluu siihen kastiin. Lööppijulkis my ...