Spoiler alert! Bussissa

Mitä tekee ansioitunut bussilainen kun matka ei tunnu taittuakseen, ainoa seuralainen on viereisellä kahden paikalla istuva 50v nainen, joka ottaa selfietä koko alkumatkan. Noh, saattoi takapenkeillä olla enemmänkin matkustajia, mutta mun suppeassa maailmassa niitä ei lasketa.

Noh, ensiksikin muistelee lehtiuutista, jossa mainittiin ettei ole hyväksyttävää olla yli 40v ja ottaa selfietä. Toiseksi, kuuntelee äänikirjakoostetta Knalleista ja ihailee pimenevää taivasta.

Onneksi, nainen jäi pois jo Mikkelissä, joten pääsin kokoamaan tätä blogia! Ja pilaamaan teidän oudot luulot, mitä bussissa näillä matkoilla teen! Sillä kyllä minä tiedän, että sitä te siellä pienessä päässänne mietitte.

Taivashan oli aivan hävyttömän kaunis. Ikävä, ettei bussissa otetuista kuvista sitä pääsee aistimaan. Samoin järvet. Aivan peilityynejä. Miten kauniisti taivas loikaan toistoa järven pintaan. Ah. Henkinen orgasmi kun sitä katsoi ja ehkä kuiskaten lausuttu damn! kun ei päässyt kuvaamaan.

Siinä minä sitten näpsiä Mikkelistä eteenpäin n 70 kuvaa, josta haja-ammuntaotos tässä blogissa. Pientä vesisadetta, vähän liikennettä, upeita maisemia sekä pimenevää taivasta. Suussa poksui Susu-palat ja Pommix- karkit (mainosmainosmainos! Sponsorit huom!!)

Yleensähän jonkun kanssa edes sanan kaksi vaihdan matkustaessa, mutta ehkä juuri siksi tämä kirjoitus, koska tällä matkalla en bussissa vaihtanut kenenkään kanssa sanaakaan.

Siinä sai matkalla Hamilton-Jones, Mildred sekä Sir Henry pitää omaa showtaan korvissani, suussani pyöriessä väkevän salmiakin sinfonia, silmieni edessä avautuessa yksi voimakkaimmista taideteoksista mitä maa päällään kantaa.

Mahdollisesti en ole kykenevä valittamaan tästä matkasta, ainakaan vielä en löytänyt negatiivista, mutta jatketaan kirjoitusta; Aivan varmasti jossain kohtaa löydän jotain mielenipahoittavaa. Muuten kaikki tämä sotisi perusluonnettani vastaan *virne*.

Siinä istuessani, muistellessani ja moittiessani mielessäni tätä 50v selfie-tätiä ajattelin itsekin uhmata sääntöjä ja ottaa selfien itsestäni. Säännöistäni poiketen, ja kun te kaikki 2 lukijaani kuitenkin tiedätte miltä näytän, liitän tähän kirjoitukseen osittaisen kuvan itsestäni, joka on kuin Roger Moore Pyhimys-sarjassa, mutta tähän kuvaan liitän vain Pyhimyksen, pääni yllä olevan renkaan johdosta. Se ehkä hieman nauratti yömatkustajaa.

Matka kuitenkin sujui ihan leppoisasti. Loppumatkan olinkin bussin ainoa matkustaja. Kyllä tuntui hemmotellulta. Tai olisi tuntunut, mutta luulen ettei kuljettaja juuri siitä piitannut. Halutessani olisin voinut tehdä vaikka mitä. Mutta en vain halunnut, nih.

Loppuun tämä kuva, josta oikeastaan koko tämä blogin kirjoittaminen lähti. Jälleen yksi hups otanpa vain kuvan tästä -tilanne, joka luo jotain kaunista silmissäni. En tiedä mikä tuossa alla olevassa kuvassa on, mutta kyllä halvaa silmäni tuijottamaan sitä.

Virkattu neliskulmainen kori

Tai ainakin olisi pitänyt olla mutta! Joko mä olen todella tumpelo, taitamaton tai täysin käsi. Mä en vain saa neliskulmaista, vaikka miten möykkään etukumarassa ja kiellän etusormella heiluttaen olemaan tulematta pyöreä.

Siitähän se alkoi taas, näppärästi vääntäen. Nyt onnistui hyvin tuo keskikohtakin, ei jäänyt ammottavaa aukkoa, kuten samoilla systeemeillä tekemästäni pyöreästä korista. Hetken aikaa jopa näytti neliöltä kun oikeasta kulmasta katsoi ja tarpeeksi veti ja venytteli lankaa neliöksi.

Hetken mietin jopa, että taitaa onnistua! Taitaa oikeasti tulla neliökori. Vielä kun aloin reunoja virkkaamaan, pieni toivo värisi kipeissä peukaloissa. Aika kivuttomasti ja sulavasti sujui tähän asti, olin hieman jopa ylpeä kädenjäljestäni.

Niinjuu, en oikein ymmärtänyt mistä peukalot tulivat kipeäksi tätä tehdessä. Oliko tämä toinen kori heti perään peukaloilleni liikaa vaikken tietääkseni edes niitä käyttänyt virkatessani? Vai johtuiko siitä, että välillä piti todella voimalla vetää lankaa, kun kolmea silmukkaa yhteen silmukkaan änkes. En tiedä, mutta voi peukaloraasujani, aiaiaia.

Lankahan riitti just. Tai se mitään lankaa ollut, jotain matonkudetta tms. Joskus kuukausia sitten ale-hyllystä ostettu samalla kun ostin tuon isomman virkkuukoukun josko vaikka joskus jotain kivaa niistä keksisin. Lankaa ei siis ollut senttiäkään ylimääräistä, yhtään isompaa ei olisi saanut! Jipii.

Vaan näyttääkö kori sitten neliöltä? No ei näytä niin! En tiedä, lisäänkö salaa itseltäni virkatessa reunaan silmukoita, että se levenee ja pyöristyy, pitäisikö kulmiin tehdä jotkut vahvikkeet, että olisi neliö vai mitä ihmettä teen väärin. JOS vielä joskus neliötä yritän tehdä, lasken silmukat aasta ceehen, koska oikeastaan en muuta selitystä löydä tähän.

Kun oikein reunoista painaa ja vääntää, saa hetkeksi hämättyä silmää, että neliöhän se. Vaan miten se pysyisi. En varmasti googleta. En tänään. Mutta tyytyväinen olen, kyllä. Mieli tekisi itselleni virkata tällainen lankakori, sellainen jätti-iso, mihin mahtuisi tsiljoona lankaa, jahka se sponsori tajuaa niiden tärkeyden tällaiselle noliferille. En pidätä hengitystä odotellessa.

 

Pilvet

Nuo kauniit ihanat taivaan ja maiseman sinetöivät pilvet. Niin. Niistä en kamalasti tekstiä osaa kirjoittaa. Voisi vain peräkkäin laittaa ylistyssanoja toisen perään. On mulla rankka elämä. Siis kun en tiedä mitä kertoisin erimuotoisista pilvistä, mutta pakko on blogiin laittaa.

Kai se olis sellaista positiivista muutosta kun pitäisin sormeni näppäimistöllä kurissa ja liittäisin vain kuvia. Mutta silloin teidän, armaat 2 lukijaani, päivä olisi pilalla kun en täyttäisi sitä turhaakin turhemmalla tiedolla.

Toki voisin vaikka wikipediasta hakea jonkun turhakeartikkelin, joka kertoisi pilvien muodostumisista, muodoista ja ajanjaksosta, auringon heijastumisista, värimaailmasta ja miten tuuli muodostaa ja muokkaa niitä, MUTTA.. Se olisi liian faktatäydellistä kirjoitusta, enkä välttämättä itsekään ymmärtäisi. Eikö voisi vain ihailla?

Tästä huonohko aasinsilta (olenko mä joskus hyviä käyttänyt?) tapahtumaan kun kehuin erään kuvan olevan eteerisen kaunis. Kuvan ottanut persoona sanoi, että housuissani on eteerinen. Kun totesin siihen, että eteerinen ei olisi ihan ensimmäinen sana, asia, kuvaus mikä mieleeni tulisi housujeni sisältöä kuvaillessani, mulle näytettiin keskisormea. Huoh. Reilu peli, uh?

Hetkittäin ajatus vain pätkii kun jään tuijottamaan näitä kuvia. Minuun ne osittain vaikuttavat hypnoottisesti. Kivat pienet palleropilvet horisontissa, jättipilvimassat vyöryämässä, tuulen tuivertavat vanat. Mä voisin niin tuijottaa niitä tuntikausia. Tai no. Ainakin minuuttikaupalla. Uskomattoman kaunista. Mielettömän rauhoittavaa.

 

Vaikka aika arkajalka olen ukkosten ja myrskyjen suhteen, niin pilvet näiden aikaan on tunnepuoleen vaikuttavina aikas voimakkaita. Se voima ja mahti! Gurnau! Kuinka ne ottaa haltuun koko horisontin, jurnuttaa ja kiehnää ja tekee just sitä mitä haluaa. Eli on satamatta tahi ei, hähää, siitä saitte.

Yhden todellisen myrskyn olen kokenut ja silloin himpusti pelotti. Olin jälkipolvien kanssa ex-mökillä, keskellä metsää järven rannassa. Tässä myrskyssä puita kaatui mökkitielle, sade piiskasi ja löi. Tuuli oli tukan päästä vievää. Ikkunoissa ulvoi ja ulisi, ryskäsi. Sähköt poikki, pimeää ja synkkää. Kynttilänvalossa jälkipolvien kanssa laskimme salamoita, paristoradio paahasi ja takassa tuli. Se olisi voinut olla mieletöntä, jos ei olisi pelottanut niin maan monipuolisesti.

Mikään salaisuushan ei ole, että pelkään ukkosta kuin hiiri kissaa. Paitsi jos on nykyisen mökin hiiri, joka hyökkää kissan kimppuun. Mutta sananlaskuissa hiiret pelkää kissoja hirmuisesti, ellei niistä ole tehty ystäviä. No olipahan taas ontuva vertaus kun heti saa kumottua tämänkin. Pelkään ukkosta niin, että housut tutisee, vapisen ja joskus jopa itkenkin. Sellanen mä olen. Hmph.

Ihailen kuitenkin myrskyä, kuvia, videoita ja leffoja katson aiheesta. Varmaankin enemmän siksi, että luonnon muutokset ynnä muut "itsestään tapahtuva luonnossa" on meikästä mielenkiintoista ja uteliaisuutta aiheuttavaa. En ymmärrä, en osaa tulkita enkä omaa niin syvää mielenkiintoa, että jaksaisin paneutua kunnolla aiheeseen, mutta tällainen pintapuolinen mielenkiinto pitää mut virkeänä. En mä voi olla mestari kaikessa. Noin. Nyt se on myönnetty. Julkisesti. Vaikka aika haka monessa olenkin. *virn*

Tässä päivänä eräänä ihailin alaikäisen ottamia kuvia luonnosta, ja pakko se on myönnettävä, että tällainen luontokiinnostus kuviin ja kauneuden löytäminen epätavallista paikoista (mun silmiin) on tarttunut myös häneen. Kai se on kaikissa meissä ihmisissä, mutta kyllä mun alaikäinen! Niin! On paras! 

Taivaallisia, pilvisiä ja myrskyisiä hetkiä päiväänne! Ja kaikkia niitä muita hetkiä. Kauniita hetkiä. Jotka tekevät päivästänne taivaallisen. Mä en vaan tiedä milloin lopettaa. Jatkan jatkan jatkan..

Ehkä kommunikoimme vielä huomennakin!

Ravintolassa - Hampurilaiset

Yksi ehdottomia suosikkejani ravintolassa on hampurilaisateriat. Uskomatonta! Tätäkään moni teistä kahdesta ei olisi koskaan arvannut.

Koska tunnetusti olen ronkeli, otan aina sen klassikon. Harvoin mitään erikoista tai erilaista, aina tylsä klassikko missä on pekonia, sipulia ja tuplasti juustoa.

Useimmiten itseäni se harmittaa, koska haluaisin kokeilla, mutta pelkään sitä mahdollista kulinaristista pettymystä mikä saattaa tulla, että ruokanystyrät vievät voiton kokeilunhalusta. Erittäin typerää etten sanoisi. Mutta minkä itsellesi voit. Näillä eväillä on mentävä. Sitten sitä vierestä katsoo toisen ottamaa mehevää purilaista lisukkeineen ja luo vihaisia silmäyksiä annoskateuden nostaessa julmasti päätään.

Tuttu ja turvallinen, hyväksikoettu ja maistettu. Miksi sitä pitäisi muuttaa ennenkuin kyllästys iskee. Tosin näillä ravintolakäynneillä ei se kyllästys pääse koskaan iskemään. Kyllä sen verran historiallista on kun syömään nykyään eksyn. Voi aikoja, voi tapoja!

Saati, että joskus ottaisi lisukkeiksi jotain muuta kuin ranskalaisia! Missä niin lukee, että ranskalaiset on se ainoa oikea lisuke! Voi miks mä en koskaan ota vaikka salaattia, tai bataatteja? Miksen?! Koska mun pää sanelee hyvin tarkasti makunystyröille mikä on sallittua ja mikä ei. Mistä allekirjoittanut tykkää, ja makunystyrät nyt on vaan kiltisti ja ottavat vastaan sen mitä aivoni tarjoilijalle sanelee. Mukisematta.

 Ja niin pienet makunystyräni ovat siis täysin aivojeni mielivallan alaisina päätyneet tilaan, jossa ehdottomuus on päivän sana. Ei, ehdottomuus ei miellytä mua, mutta kun on arka tossukka niin on. Älkää arvostelko!

 

Näillä mennään, vaikka valitankin. nautinto on suuri aina kun annoksen eteen saa!

Virkattu Marilyn 2

Ihan sitten taas nollapisteestä lähettiin liikkeelle kun tilauksesta Monroen versiota kaksi aloin tekemään. Sata kuvaa, hahmotelmaa ja miettimistä ennenkuin kasaan sain jotain. Pitihän sitä taas purkaa ja keriä uudestaan kun malli näytti upealta, mutta lopputulos.. Niin. Se oli hirvittävä. Siitä lisää alla.

Tavan mukaan pienestä liikkeelle ja työ etenikin nopeasti ja vauhdilla. Lankojen riittäminen alkuun jännitti, koska tuntui, että tämän käyttämäni langan valmistaminen lopetetaan kun ei sitä juuri mistään saanut. Tai sai, mutta ei mustana, vain muissa väreissä. 

Lanka kuitenkin riitti, koska muutenhan ei tätä postausta olisi, haha. Mutta varpaillaan todella piti ja säästeliäästi päättelyt tehtiin. 

Kivaa oli omaa hahmotelmaa tehdä, koska lennosta sai muuteltua omaan makuun. Nyt kun sitä jälkikäteen katsoo, vielä oisin muutaman kohdan eri tavalla tehnyt vaan enää ei kehtoo purkaa. Näillä mennään.

Toista puolta sitten alkaessani virkata olin ihan täpinöissäni, koska malli näytti hyvältä. Todellakin, se näytti hyvältä. Tästä nyt opin ainakin sen, että aina ei mee yks yhteen mallin kanssa. Lopputulos näytti täysin pelleltä. Ihan mikä vain pelle, mutta kamala se oli. Salaa toivon etten koskaan enää vastaavaa suunnittele enkä ainakaan toteuta!

 Puoleen väliin asti toista puolta virkkasin ja sitten tuumasin, että ei, ei se muutu silmissä yhtään paremmaksi, ei mistään kohtaan. Muokkailin mallia hieman, mutta silti lopputulos pysyi karmaisevana. Ainoaksi vaihtoehdoksi sitten jäi purkaminen. Huokaus. Se harmitti.

Sitä sitten piti toisenlainen tausta pikaisesti suunnitella ja ajatukset eivät yhtään lyöneen ideanpoikasta, joten tyydyin edellisen Marilynin toisen puolen ideoihin, pikkaisen muokaten.

Lopputulos oli omaan silmään parempi ja saajakin oli sitten sitä mieltä, että kyllä se näin on huomattavasti parempi, Vaikka laskuvirhekömmähdyksen johdosta, taustan sydän meni liian ylös, mikä ei olluttarkoitus, mutta lankojen riittämättömyyden vuoksi oli pakko uutta taustaakin muuttaa ja siinä rytäkässä laskuvirhe pääs iskemään. 

Mietin hetken jopa uudestaan purkamista, mutta päätin sitten, että saa olla, koska saajakin sen hyväksyi ja itseltä alkoi mielenkiinto lopahtaa. Sen verran oli vastoinkäymisiä tämän työn osalta eteen tullut.

Noh, onneksi ja kiitos kelle vaan, sain valmiiksi. Tyynyjä sitä vain kaipailee sisuksiin. Valmiita töitä kun olisi enemmänkin ja tähän meni viimeinen sisustyyny joka oli hamstrattu.

Loppuun vielä kaavan lopputulos. Laskuja, sydämiä ja sotkua, muutoksia ja virkattuja rivejä. Ei ollut riemulla rajaa!