Yksi ehdottomia suosikkejani ravintolassa on hampurilaisateriat. Uskomatonta! Tätäkään moni teistä kahdesta ei olisi koskaan arvannut.
Koska tunnetusti olen ronkeli, otan aina sen klassikon. Harvoin mitään erikoista tai erilaista, aina tylsä klassikko missä on pekonia, sipulia ja tuplasti juustoa.
Useimmiten itseäni se harmittaa, koska haluaisin kokeilla, mutta pelkään sitä mahdollista kulinaristista pettymystä mikä saattaa tulla, että ruokanystyrät vievät voiton kokeilunhalusta. Erittäin typerää etten sanoisi. Mutta minkä itsellesi voit. Näillä eväillä on mentävä. Sitten sitä vierestä katsoo toisen ottamaa mehevää purilaista lisukkeineen ja luo vihaisia silmäyksiä annoskateuden nostaessa julmasti päätään.
Tuttu ja turvallinen, hyväksikoettu ja maistettu. Miksi sitä pitäisi muuttaa ennenkuin kyllästys iskee. Tosin näillä ravintolakäynneillä ei se kyllästys pääse koskaan iskemään. Kyllä sen verran historiallista on kun syömään nykyään eksyn. Voi aikoja, voi tapoja!
Saati, että joskus ottaisi lisukkeiksi jotain muuta kuin ranskalaisia! Missä niin lukee, että ranskalaiset on se ainoa oikea lisuke! Voi miks mä en koskaan ota vaikka salaattia, tai bataatteja? Miksen?! Koska mun pää sanelee hyvin tarkasti makunystyröille mikä on sallittua ja mikä ei. Mistä allekirjoittanut tykkää, ja makunystyrät nyt on vaan kiltisti ja ottavat vastaan sen mitä aivoni tarjoilijalle sanelee. Mukisematta.
Ja niin pienet makunystyräni ovat siis täysin aivojeni mielivallan alaisina päätyneet tilaan, jossa ehdottomuus on päivän sana. Ei, ehdottomuus ei miellytä mua, mutta kun on arka tossukka niin on. Älkää arvostelko!
Näillä mennään, vaikka valitankin. nautinto on suuri aina kun annoksen eteen saa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti