Karamellia

Kuka joskus väitti, että olisin herkkupylly? En tiedä, mutta ei paljoa harhaan mennyt. Ei yhtään, jos nyt rehellisiä ollaan. Voi kyllä! Karamellejä! Karkkeja! Namia! Herkkua! NAAAAMIA! Nam. Eipäs nyt yllytä.

Vaikka tykkään makeasta, en kuitenkaan imelästä. Esimerkkinä nyt voisi sanoa vihreät kuulat. Ei, en syö niitä koskaan muulloin kuin jouluna. Muulloin paketti on imelyydensä johdosta avaamatta, mutta jouluna pystyn helposti ison vihreät kuulat -paketin syömään yhteen menoon. Eikä tee pahaa. Ja jos en vihreitä kuulia joululahjaksi saa, ei ole se joulu ei. Wiener nougat ja vihreät kuulat tekevät joulustani joulun. Yleensä varmistan asian ostamalla molempia itselleni jo siltä varalta etten niitä lahjaksi saa.

Muutenkin, herkkuiluni on hyvin rajoittunutta. Onpa siitä joskus aikanaan saatu perheriitakin kun vääriä Panttereita on allekirjoittaneelle tuotu. Tai suklaalevy on ollut väärä. Että en mä mitenkään nokokuuna ole, kunhan on just eikä silleen.

Iso liuta löytyy herkkuja mistä en pidä.. Tässä iltana muutamana sitten juuri ystävän (yhden niistä mielikuvituskavereistani olen korottanut ystäväkseni) kanssa keskusteltiin ja hän mainitsi herkuikseen Mariannen. En kommentoinut asiaa mitenkään, laitoin korvan taakse kyllä, kuten oli tehnyt hänenkin entinen ystävänsä, josta oli puhe. Itse en pidä. En. Joku niissä on vain tökkivää eikä makunautintoja herättävää suussani. Silti niitä usein on tarjottavana kodissanikin. Varmaan siksi kun en syö niitä, säilyy tarjottavatkin.

Toinen nami mistä en pidä on Kettu karkit. Juuri niitä usein saankin lahjaksi, ja aina ne pyörii huushollissa kunnes joku niitä maistaa ja sanoo, että ne on menneet pahaksi. Aha. Oho.

Edellisellä paikkakunnalla asuessani pyysin erästä työkaveria, joka usein kävi Venäjällä tuomaan sieltä aivan mielettömiä karamelleja. Hedelmiä, kovia ja makeita päältä, jotain hyvää kirpeää mömmöä sisällä kun päällys suli. Eikä hintakaan päätä huimannut. Pari kiloa tätä lystiä maksoi 2 euroa. Miten niin olen nyt menettänyt paljon kun en näitä enää saa? Tai saisin varmaan, jos pyytäisin, mutta ei sitä oikein kehtaa.. Kun ei tätä aikataulutettua elämää tiedä yhtään mihinkään ja missä mitä milloinkin on. Niin. Sitähän mä sanoin.

Pentuna pääsi muutamaan otteeseen Fazerin tehtaille sellaiselle kierrokselle, sai valtavan namikassin ja pääsi ostamaan kakkosluokan tuotteita niiden omasta myymälästä. Olipas se onnea! Nyt oon sinne ja tänne vonkunut, että pääsisin Porvoon pusu-tehtaalle ostoksille.. Mmm, mansikkasuukot! Tai vanilja.. Ihan parasta! Tai Valkeakoskelle Pandan tehtaille! Ei, ei allekirjoittanut edelleenkään pääse mihinkään mihin haluaa, koska kukaan ei vie ja itehän ei voi mennä. Kivempi vaan valittaa ja salaa huokaista helpotuksesta, koska karistetuille kiloille se ei missään nimessä tietäisi hyvää.

 

Onpa allekirjoittanut useammin kuin kerran tilannut sitten ihan netin iloisista tukkukaupoistakin isomman kasan karkkia. Yleensä pyrin sellaisia kovia, imeskeltäviä (hyi teitä tuhmat!) nameja ostelemaan, jotka kestäis kauan. Ja ennenkaikkeahan mä tilaan salmiakkimerkkareita. Ei paljon parempeja nameja oo.

Irtokarkkihyllythän on ihan mun kuolemaksi. Ai että kun Citymarkettiin tule euron päivät niin tietää mistä allekirjoittaneen löytää pusseja täyttämästä (Nyt! Tuhmat! Shh!). Muuten en juurikaan raaski niitä ostaa kun niin ovat hintavia. Aikanaan edellisellä paikkakunnalla tuli Makuunista ostettua yli kilo(!) irtokarkkeja, ihan vain siksi, että sai ilmaisen videovuokrauslapun. Oliko järkeä. No oli! Sai suun täyteen, jälleen yhden vapaalipukkeen, jota ei tullut käytettyä ja kerättyä monta kiloa masuun lisää läskiä. Mitä muita syitä muka tarvitsisi.

Markkinoilta en sitten muuta ostakaan kun metrilakua. Mansikka, banaani, sukulaku ja tavan laku. Kaikkea kaksi kappaletta. Rutiinia, täsmällistä eikä yliampuvaa. Kaikki sen tietää, ja useimmat jopa osaavat ostaakin kun pyytelen usein ostamaan jos en henkilökohtaisesti markkinoille pääse.

Jälkikasvun opettamana olen myös oppinut tykkäämään erilaisista hedelmätoffeista. Niistä en jostain syystä ennen ole pitänyt, mutta näin aikuisiän kynnyksellä (hih, kuka sitä itseään imartelis jos en minä ite) olen oppinut niistäkin pitämään. Samoin sukulaisten jälkikasvut kun luonani vierailevat odottavat, että tädiltä sitten löytyy kanssa jotain tämmöistä. Että muutenhan se huudoksi menee kun ei täti lahjo ja silleen.

En tiedä luetaanko kuorrutetut pähkinäiset karamelleihin, mutta mä luen. Ja tykkään. Niistäkin. Voihan aina loppupeleissä pikkuisen itseään huijata niiden terveellisyydestä kun suklaa on ensin imeytynyt pois. Pähkinäähän mä vaan. Niin. Menetkös siitä !