Pilvet

Nuo kauniit ihanat taivaan ja maiseman sinetöivät pilvet. Niin. Niistä en kamalasti tekstiä osaa kirjoittaa. Voisi vain peräkkäin laittaa ylistyssanoja toisen perään. On mulla rankka elämä. Siis kun en tiedä mitä kertoisin erimuotoisista pilvistä, mutta pakko on blogiin laittaa.

Kai se olis sellaista positiivista muutosta kun pitäisin sormeni näppäimistöllä kurissa ja liittäisin vain kuvia. Mutta silloin teidän, armaat 2 lukijaani, päivä olisi pilalla kun en täyttäisi sitä turhaakin turhemmalla tiedolla.

Toki voisin vaikka wikipediasta hakea jonkun turhakeartikkelin, joka kertoisi pilvien muodostumisista, muodoista ja ajanjaksosta, auringon heijastumisista, värimaailmasta ja miten tuuli muodostaa ja muokkaa niitä, MUTTA.. Se olisi liian faktatäydellistä kirjoitusta, enkä välttämättä itsekään ymmärtäisi. Eikö voisi vain ihailla?

Tästä huonohko aasinsilta (olenko mä joskus hyviä käyttänyt?) tapahtumaan kun kehuin erään kuvan olevan eteerisen kaunis. Kuvan ottanut persoona sanoi, että housuissani on eteerinen. Kun totesin siihen, että eteerinen ei olisi ihan ensimmäinen sana, asia, kuvaus mikä mieleeni tulisi housujeni sisältöä kuvaillessani, mulle näytettiin keskisormea. Huoh. Reilu peli, uh?

Hetkittäin ajatus vain pätkii kun jään tuijottamaan näitä kuvia. Minuun ne osittain vaikuttavat hypnoottisesti. Kivat pienet palleropilvet horisontissa, jättipilvimassat vyöryämässä, tuulen tuivertavat vanat. Mä voisin niin tuijottaa niitä tuntikausia. Tai no. Ainakin minuuttikaupalla. Uskomattoman kaunista. Mielettömän rauhoittavaa.

 

Vaikka aika arkajalka olen ukkosten ja myrskyjen suhteen, niin pilvet näiden aikaan on tunnepuoleen vaikuttavina aikas voimakkaita. Se voima ja mahti! Gurnau! Kuinka ne ottaa haltuun koko horisontin, jurnuttaa ja kiehnää ja tekee just sitä mitä haluaa. Eli on satamatta tahi ei, hähää, siitä saitte.

Yhden todellisen myrskyn olen kokenut ja silloin himpusti pelotti. Olin jälkipolvien kanssa ex-mökillä, keskellä metsää järven rannassa. Tässä myrskyssä puita kaatui mökkitielle, sade piiskasi ja löi. Tuuli oli tukan päästä vievää. Ikkunoissa ulvoi ja ulisi, ryskäsi. Sähköt poikki, pimeää ja synkkää. Kynttilänvalossa jälkipolvien kanssa laskimme salamoita, paristoradio paahasi ja takassa tuli. Se olisi voinut olla mieletöntä, jos ei olisi pelottanut niin maan monipuolisesti.

Mikään salaisuushan ei ole, että pelkään ukkosta kuin hiiri kissaa. Paitsi jos on nykyisen mökin hiiri, joka hyökkää kissan kimppuun. Mutta sananlaskuissa hiiret pelkää kissoja hirmuisesti, ellei niistä ole tehty ystäviä. No olipahan taas ontuva vertaus kun heti saa kumottua tämänkin. Pelkään ukkosta niin, että housut tutisee, vapisen ja joskus jopa itkenkin. Sellanen mä olen. Hmph.

Ihailen kuitenkin myrskyä, kuvia, videoita ja leffoja katson aiheesta. Varmaankin enemmän siksi, että luonnon muutokset ynnä muut "itsestään tapahtuva luonnossa" on meikästä mielenkiintoista ja uteliaisuutta aiheuttavaa. En ymmärrä, en osaa tulkita enkä omaa niin syvää mielenkiintoa, että jaksaisin paneutua kunnolla aiheeseen, mutta tällainen pintapuolinen mielenkiinto pitää mut virkeänä. En mä voi olla mestari kaikessa. Noin. Nyt se on myönnetty. Julkisesti. Vaikka aika haka monessa olenkin. *virn*

Tässä päivänä eräänä ihailin alaikäisen ottamia kuvia luonnosta, ja pakko se on myönnettävä, että tällainen luontokiinnostus kuviin ja kauneuden löytäminen epätavallista paikoista (mun silmiin) on tarttunut myös häneen. Kai se on kaikissa meissä ihmisissä, mutta kyllä mun alaikäinen! Niin! On paras! 

Taivaallisia, pilvisiä ja myrskyisiä hetkiä päiväänne! Ja kaikkia niitä muita hetkiä. Kauniita hetkiä. Jotka tekevät päivästänne taivaallisen. Mä en vaan tiedä milloin lopettaa. Jatkan jatkan jatkan..

Ehkä kommunikoimme vielä huomennakin!