Puijon torni
Näin niin hassua unta, että oli pakko jotain talvista kaivaa esiin. Sen suuremmin tarkentamatta unta, se oli hyvin henkilökohtainen, ei totta ja ehkäpä itseäni eniten hauskuuttava kuin ketään muuta.
Kuopio. Puijon torni, mäki ja vesi. Elämä voisi olla paljon haastavampaa, mutta näitä tuijottaessa alkaa hyvä mieli valumaan sisuksiin. Sellainen hyvä mieli, kun kaupungin rajoille menee, ensin katselee Ikean laatikkomaista myymälää, sitten alkaa jo odottaa Hongkongin iloista hyminää ja kohta, ihan kohta näkyy torni. Tietää, että just nyt tämä viiden tunnin puuduttava istuminen on ohi!
Puijon tornihan on kuulunut vuosia perinteisiin jouluna. Siellä aikanaan alaikäisen kanssa seikkailtiin tonttukujalla, käytiin ihastelemassa pimeässä valaistua tornia, lumista horisonttia mikä mäeltä avautuu ja tottakai tornin näköalatasanteella virittämässä korkeanpaikankammoa kuntoon.
Mä niin tykkään tuosta rumasta tornista. Ja sen seudusta. En vain voi sille mitään, että aina kun sen näkee, se on.. Kiinnekohta. Takuuvarma hymyntuottaja. Noh, ei ehkä kesällä, vaikka se ylhäästi näkyy pitkälle, varsinkin jos on saaristoristeilyllä, mutta talvi. Se on se juttu.
Koska sponsoria ei nyt vain näytä ilmaantuvan, joudun harmittelemaan ettei mulla ole kunnon kuvaa siitä, miten upea tuo paikkaa on talvisessa pimeydessä lumien peittäessä puut oksat katkeamispisteeseen, sumun yltäessä varpaiden tasolle huipulla. Se on niin henkeäsalpaava (ehkä johtuu pakkasesta) näky, etten oikeastaan voi kamalasti verrata sitä mihinkään.
Mä olen niin onnellinen siitä, että tämä on kuulunut "perinteisiini" kaikkina niinä vuosina kuin kuului. Ehdottomasti yksi parhaimpia asioita mitä olen kokenut ja nähnyt. Sellainen kokemus, jota ei missään muualla kokea. Siksi se on syöpynyt päähäni syvästi. Koska perinne on perinne, mutta perinne jonka voi kokea vain tietyssä paikassa on totaalisen eri asia. Mulle.
Siellä alaikäinen näki joulupukin ja kompasteli tonttupolulla pimeässä metsässä lyhtyen valossa. Siellä juotiin glögit ja syötiin piparit. Siellä tutustiin ja jäädyttiin pystyyn, joskus ihan loskassakin tarvottiin, mutta pääasia, että oltiin! Mitäpä jos ei. En voisi muistella sitä nyt, kun unen nyt näin.
Jo matka tuonne ylös huipulle talvisena päivänä ja / tai iltana on asia, joka kannattaa kokea. Ehdottomasti. Kun puiden oksat kaartuu tielle lumen painosta, kenties sininen taivas yllä, valkoista lunta... Oumai, olenkohan koskaan voinut katsoa sitä halvaannuttamatta hengitystäni ja epätoivoisen onnellista ilmettä, haltioitunein silmin. En usko.
Ainut mikä tuolla rinteellä on kokematta on auringonlasku / -nousu. Sen haluaisin vielä tuollaisena kirkkaana iltana / iltapäivänä kokea. Se voisi upeudessaan olla asia, joka jäisi myös mieleen. Ei kuvina, koska sponsoria ei ole, eikä kunnon kameraa. Huokaus. Salainen toive.
Näin niin hassua unta, että oli pakko jotain talvista kaivaa esiin. Sen suuremmin tarkentamatta unta, se oli hyvin henkilökohtainen, ei totta ja ehkäpä itseäni eniten hauskuuttava kuin ketään muuta.
Kuopio. Puijon torni, mäki ja vesi. Elämä voisi olla paljon haastavampaa, mutta näitä tuijottaessa alkaa hyvä mieli valumaan sisuksiin. Sellainen hyvä mieli, kun kaupungin rajoille menee, ensin katselee Ikean laatikkomaista myymälää, sitten alkaa jo odottaa Hongkongin iloista hyminää ja kohta, ihan kohta näkyy torni. Tietää, että just nyt tämä viiden tunnin puuduttava istuminen on ohi!
Puijon tornihan on kuulunut vuosia perinteisiin jouluna. Siellä aikanaan alaikäisen kanssa seikkailtiin tonttukujalla, käytiin ihastelemassa pimeässä valaistua tornia, lumista horisonttia mikä mäeltä avautuu ja tottakai tornin näköalatasanteella virittämässä korkeanpaikankammoa kuntoon.
Mä niin tykkään tuosta rumasta tornista. Ja sen seudusta. En vain voi sille mitään, että aina kun sen näkee, se on.. Kiinnekohta. Takuuvarma hymyntuottaja. Noh, ei ehkä kesällä, vaikka se ylhäästi näkyy pitkälle, varsinkin jos on saaristoristeilyllä, mutta talvi. Se on se juttu.
Koska sponsoria ei nyt vain näytä ilmaantuvan, joudun harmittelemaan ettei mulla ole kunnon kuvaa siitä, miten upea tuo paikkaa on talvisessa pimeydessä lumien peittäessä puut oksat katkeamispisteeseen, sumun yltäessä varpaiden tasolle huipulla. Se on niin henkeäsalpaava (ehkä johtuu pakkasesta) näky, etten oikeastaan voi kamalasti verrata sitä mihinkään.
Mä olen niin onnellinen siitä, että tämä on kuulunut "perinteisiini" kaikkina niinä vuosina kuin kuului. Ehdottomasti yksi parhaimpia asioita mitä olen kokenut ja nähnyt. Sellainen kokemus, jota ei missään muualla kokea. Siksi se on syöpynyt päähäni syvästi. Koska perinne on perinne, mutta perinne jonka voi kokea vain tietyssä paikassa on totaalisen eri asia. Mulle.
Siellä alaikäinen näki joulupukin ja kompasteli tonttupolulla pimeässä metsässä lyhtyen valossa. Siellä juotiin glögit ja syötiin piparit. Siellä tutustiin ja jäädyttiin pystyyn, joskus ihan loskassakin tarvottiin, mutta pääasia, että oltiin! Mitäpä jos ei. En voisi muistella sitä nyt, kun unen nyt näin.
Jo matka tuonne ylös huipulle talvisena päivänä ja / tai iltana on asia, joka kannattaa kokea. Ehdottomasti. Kun puiden oksat kaartuu tielle lumen painosta, kenties sininen taivas yllä, valkoista lunta... Oumai, olenkohan koskaan voinut katsoa sitä halvaannuttamatta hengitystäni ja epätoivoisen onnellista ilmettä, haltioitunein silmin. En usko.
Ainut mikä tuolla rinteellä on kokematta on auringonlasku / -nousu. Sen haluaisin vielä tuollaisena kirkkaana iltana / iltapäivänä kokea. Se voisi upeudessaan olla asia, joka jäisi myös mieleen. Ei kuvina, koska sponsoria ei ole, eikä kunnon kameraa. Huokaus. Salainen toive.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti